Kolminkertainen Oscar-ehdokas Agnieszka Holland haastaa näkemään ja pohtimaan moraalisia valintoja, joita tavalliset ihmiset tekevät joka päivä.
– Yli 30 vuotta sitten tein elokuvan Europa Europa. Se kertoi juutalaispojasta, joka holokaustista selviytyäkseen tekeytyi ensin stalinistiseksi kommunistinuorukaiseksi, sitten Saksan armeijan sotilaaksi ja eksklusiivisen Hitler-nuorten koulun oppilaaksi, nuoreksi natsiksi. Oli vuosi 1989 ja Berliinin muuri oli juuri murtunut. Nimen oli tarkoitus kuvata eurooppalaista kahtiajakoisuutta: Toisaalta on tavoittelemisen arvoinen Eurooppa, kulttuurin ja sivilisaation, lain ja demokratian, ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja veljeyden kehto. Toisaalta on myös pahimpien ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten, itsekkyyden ja vihan Eurooppa.
– Vuonna 1989 tuntui kuin ensimmäinen Eurooppa olisi voittamassa, mutta minusta tuntui aina, että pimeä puoli makasi odottamassa heräämistä minä hetkenä hyvänsä. Nyt holokaustirokotus on lakannut vaikuttamasta ja käärmeen muna on kuoriutunut…
– Syksyllä 2021 Lukašenka houkutteli pakolaisia Afghanistanista, Syyriasta, Irakista, Jemenistä ja Kongosta Valko-Venäjän Puolan ja Liettuan vastaisille rajoille. Hän uskotteli, että he voisivat vain ylittää rajan paratiisiin, jollaiselta vauraan ja vakaan Euroopan unionin täytyy näyttää sodan, köyhyyden ja väkivallan koettelemille.
– Puolan viranomaiset unohtivat kätevästi, että kyse on elävistä ihmisistä ja suolsi uhkan, inhon ja pelon propagandaa. Rajoillamme ei ollut ihmisiä vaan Putinin ohjuksia. Inhimillinen katastrofi vain kolmen tunnin päässä Varsovasta kosketti minua. Näin sen esiosana draamalle, joka saattaisi johtaa maailmamme moraaliseen romahdukseen.
– Elokuva ei ole täysin voimaton, se voi kertoa maailmasta ja ihmiskohtaloista eri näkökulmista. Se voi valaista inhimillisiä päätöksiä ja tuoda valoon varjoon jääviä olentoja. Se voi esittää kysymyksiä, joihin emme tiedä vastauksia, mutta joiden kysyminen edes vähän helpottaa hahmottamaan maailmaa.
– Poliitikot määrittelevät elämäämme, mutta minua kiinnostaa heidän toimiensa ja toimimattomuutensa vaikutus tavallisiin ihmisiin ja heidän tekemiinsä päätöksiin. Siksi meillä on kolme näkökulmaa: syyrialaiset pakolaiset, nuori rajavartija ja viisikymppinen nainen, joka ei voi olla reagoimatta avunhuutoihin. Eri juoniaihiot leikkaavat tietyissä hetkissä, erkanevat ja yhdistyvät jälleen.
– Kerronta on puolidokumentaarista: lähikuvia ja hahmoja läheltä seuraavia nopeasti liikkuvia kuvia. Mutta kameran pysähtyessä kauhu eskaloituu, metsä muuttuu kuin Grimmin veljesten synkkien tarujen labyrintiksi. Luonnon äänet sekoittuvat uhkaavien ihmisten metsästäjien ääniin. Yhä uhkaavammaksi käyvässä ympäristössä jumissa olevien pakolaisten todellisuus saa mystisiä ulottuvuuksia. Yritämme vangita tietynlaisia tilanteita ja samalla kuvata jotain yleisempää nykymaailmastamme ja sen haasteista.
Mikä motivoi sinua tekemään Green Borderin?
Sukupolveni elokuvantekijät tunsivat velvollisuudekseen käsitellä maailman ongelmia, keskustella vaikeista aiheista ja kysyä kysymyksiä. Ei eksistentialistisia kysymyksiä vaan eettisiä, sosiaalisia ja poliittisia. Kriitikot ristivät liikkeen ”kino maralnego niepokojuksi”, moraalisen ahdistuksen liikkeeksi.
Puolan elokuva, jota muuten arvostan kovasti, on jotenkin kääntänyt selkänsä sellaisille kysymyksille. Johtuuko se siitä, että kaikki tapahtuu nykyään niin nopeasti? Onko maailmasta tullut niin monimutkainen, että on vaikea osoittaa todella tärkeitä ja huomionarvoisia asioita? Ehkä taiteilijat eivät tunne saavansa otetta kaaoksesta. Vai onko puolensa valinta ja ristiriitaisten aiheiden käsittely liian suuri riski, kun rahoitus on muutenkin kiven alla? Minusta on turha tehdä taidetta, jos ei taistele haastaakseen tärkeitä ongelmia, kivuliaita ongelmia, joita voi olla jopa mahdoton ratkaista mutta jotka pakottavat meitä tekemään vaikeita päätöksiä.
Mikä inspiroi tätä nimenomasta aihetta?
Ystäväni löysi rajalta alastoman ruumiin, kuoliaaksi paleltuneen. Se ei ollut ensimmäinen löydetty ruumis, mutta nyt kuulin kuinka hypotermian iskiessä ihminen tuntee itsensä kuumeiseksi ja alkaa riisua vaatteitaan. Ajatus nuoresta miehestä jäätymässä kuoliaaksi omassa maassani, läheisessä metsässä, jossa ihmiset ulkoiluttavat koiriaan ja poimivat sieniä, oli jotain kamalaa. Poliitikkojen luomassa kriisissä meidän on otettava selvä kanta – taiteilijoina, ihmisinä, yhteisönä ja kansana.
Pelottaako haastaviin aiheisiin tarttuminen?
Tiedän, että se voi herättää epämiellyttäviä reaktioita ja väärinymmärryksiä. Mutta yleisellä tasolla en pelkää. En ole pelännyt aikaisemminkaan, joten en näe syytä pelätä nytkään. Minulla on yhä vähemmän ja vähemmän menetettävää ja yhä enemmän velvollisuuksia sen suhteen mitä välitän eteenpäin.
Miten käsikirjoitus syntyi?
Se kehitettiin minun aloitteestani ja käytännössä jokainen sen kuvaama tapahtuma on jossain määrin todellinen. Kanssakirjoittajieni Gabriela Łazarkiewicz-Sieczkon ja Maciej Pisukin kanssa tutkimme ja tarkistimme lähteemme. Puhuimme eri puolilla barrikadeja olleiden ihmisten kanssa. En kuitenkaan ole dokumentaristi, teen fiktiota, ja tietty yleistäminen on hyväksyttävää. Teen fiktiota, joka käsittelee todellisuutta eikä vain kuvaile sitä.
Jalal Altawil, esität syyrialaisperheen isää ja olet itse pakolainen. Miksi pakenit kotimaastasi?
Pakenin Syyriasta vallankumouksen puhjettua 2011. Olin osoittanut mieltä diktaattori Bashar al-Assadia vastaan, ja minut pidätettiin vaikka mielenosoitus oli rauhanomainen. Pakenin Libanoniin saatuani useita tappouhkauksia. Sen jälkeen kuljin Jordaniaan, Egyptiin ja lopulta Turkkiin. Työskentelin pakolaisleirillä kunnes eräänä päivän koin jälleen olevani hengenvaarassa. Vuonna 2015 hain turvapaikkaa Ranskasta ja sain itse asiassa kansalaisuuden vain pari päivää ennen Green Borderin kuvausten alkua. Elämänvaiheeni pakolaisena oli yksi pääsyistä projektiin tarttumisessa. Minun ei tarvinnut kuvitella mitään.
Agnieszka, yrität näyttää, etteivät asiat ole mustavalkoisia vaan tarinoilla on useita puolia.
Maailman määrittämän jonkin binäärisen konseptin kautta on vain epärehellistä ja voi pahimmillaan johtaa rikoksiin. Ehkä meidän on vielä kerran käytävä pohjalla, koettava taas jotain aivan kamalaa, jotta tajuaisimme, että ihmiskuntana ainut mahdollisuuteemme on solidaarisuus, kokemuksien jakaminen ja kunnioitus muiden oikeutta kohtaan elää elämäänsä arvokkaasti.
Miten kasasit työryhmän?
Sain paljon apua Behi Djanati Atailta, joka esittää afghaaninaista, Leilaa. Hän on ammattinäyttelijä mutta työskentelee Ranskassa myös roolittajana. Hän löysi Mohamed Al Rashin, Jalal Altawilin ja Dalian, joka näyttelee Aminaa, Bashirin vaimoa. Oli tärkeää, että perheen arabia oli johdonmukaista, sillä se on kieli, josta on monia aluemurteita.
Heidän rinnallaan on puolalaisnäyttelijöitä kuten aktivistipäähenkilöä esittävä Maja Ostaszewska, joka itsekin on viettänyt aikaa rajalla välittämässä apua pakolaisille. Rajavartijaa esittävä Tomek Włosok on hullun lahjakas. Hänen elokuvavaimonsa on hänen oikea vaimonsa Malwina Buss.
Agnieszka, mitä katsoja näkee kankaalla?
Maailman, jossa elämme. Elokuvat on tehty ihmisille kokemusten jakamiseksi ja empatian kehittämiseksi tuntemattomilta tai pelottavilta tuntuvia maailmoja kohtaan. Elokuvat voivat tukahduttaa irrationaalisia pelkoja ja ruokkia yksittäiset kokemukset ylittäviä tunteita.
Agnieszka, olet idealisti. Onko tarkoituksesi muistuttaa katsojia ihmisyydestään?
Minulla ei ole illuusioita kyvyistäni pelastaa maailma yksilönä, joten en oikeasti ole idealisti. Olen samaa mieltä kuin Marek Edelman [puolalainen aktivisti], joka sanoi, että potentiaali pahaan voi herätä kenessä tahansa milloin tahansa, ja vastuu on niillä, jotka kontrolloivat sitä. Uskonko, että pystyn yksin tai yhdessä muiden kanssa muuttamaan sitä? En välttämättä, mutta uskon, että minun on pakko yrittää.
Viime aikoina olen usein ajatellut Stanisław Wyspiańskin [puolalainen taiteilija] sanoja: “Meidän on tartuttava ohjaksiin, kun voimme, koska niin moni on valmis luopumaan kontrollista niin monien asioiden suhteen.” En tiedä kuinka muuttaa maailmaa, mutta tiedän miten kertoa tarinoita elokuvilla. Joten teen siis sitä.
Haastattelut: Films Boutique
Toimittanut Jouni Vikman
Kuvat: Agata Kubis