Visuaalisesti ilakoiviin ja emotionaalisesti onttoihin fantasiaseikkailuihin viime vuodet keskittyneen Tim Burtonin uusi elokuva on vauhdiltaan verkkaisempi ja kuviltaan seesteisempi. Siirtyminen hillitympään draamaan ei onnistu kivutta, sillä mihinpä pantteri pilkuistaan pääsisi.
Big Eyesin taustalla on tositarina Margaret Keanesta (o.s. Ulbrich), joka maalasi 1950-luvulta lähtien kuvia isosilmäisistä lapsihahmoista. Kun Margaret tapasi menestyksekkään kiinteistömoguli Walter Keanen ja meni tämän kanssa naimisiin, teokset alkoivat hiljalleen siirtyä miehen nimiin. Vaimolleen Walter perusteli sen sillä, ettei naisen tekemä taide myy.
Elokuvan mukaan Margaret (Amy Adams) teki Walterin (Christoph Waltz) nimissä myytyjä töitä perheen salaisessa ateljeessa, lukittujen ovien takana. Mies toi kotiin tukkukaupalla rahaa ja uhkaili väkivallalla, eikä Margaret voinut kuin myöntyä. Jo kertaalleen eronneen naisen asema konservatiivisella 1950-luvulla oli vaikea.
Burtonin elokuva kertoo periaatteessa juuri tästä: ajasta ja paikasta, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on ollut vasta varovainen ajatus. Kun Margaret alkupuoliskolla hakee töitä huonekalufirmasta ja kertoo olevansa eronnut, rekrytoijan katse on kaiken kertova.
Katseet ovat muutenkin Big Eyesin keskiössä. Walterin ja Margaretin yhteisen valheen muotoutuessa he viestivät toisilleen paljon sanattomasti. Tyttären (nuorempana Delaney Raye, vanhempana Madeleine Arthur) katseessa taas on epävarmuutta: hän tietää äitinsä salaisuuden, mutta ei osaa tehdä tiedolla mitään.
Walter ilmaisee merkitsevällä katseellaan myös miehistä dominanssiaan. Hän on kuitenkin irvokas paviaani. Sellainen, joka ei koskaan saisi ylivaltaa ilmaisuvoimaisesta ja kriittiseen ajatteluun kykenevästä Margaretista, ellei sattuisi olemaan mies. Kestää kymmenen vuotta, ennen kuin jälkimmäinen uskaltaa ääneen tunnustaa tekijyytensä.
Big Eyesia ei tärkeästä aiheestaan huolimatta voi kiitellä feministisyydestä. Margaretin tarina kun käydään elokuvamuodossakin läpi mieskertojan kautta. Hän on Walterin kanssa pitkään veljeillyt viihdejournalisti Dick Nolan (Danny Huston), jonka tehtävänä on lausua katsojalle se, mikä valkokankaalla tapahtuu.
Päälleliimattu kertojanääni kielii siitä, etteivät tekijät luota tekstiinsä tarpeeksi. Tämä tuntuu erikoiselta, sillä Big Eyesin kuvat kertovat jo itsessään ennemminkin liikaa kuin liian vähän. Kuvakerronta ja väripaletti kehittyvät alati synkempään ja psykedeelisempään suuntaan sitä mukaa, kun Walterin maaninen valtapeli kiihtyy. Viimeiset kohtaukset perheen luksushuvilassa ovat jo ehtaa sarjakuva-Burtonia. Sirkushevonen kaipaa selvästi maneesiaan.
Pääosin alleviivaavuus on tympeää, mutta Waltzin heittäytyminen sikamaisen Walterin rooliin on juuri oikealla tavalla ylilyöty. Waltz ilakoi läpi elokuvan surmaavan rasittavalla virneellä ja surkean, Napoleon-kompleksista kärsivän miehen elekielellä. Lopun oikeustaistelussa, jossa Walter joutuu puolustamaan tekijyyttään tuomarille, Waltz piiskaa itsensä jo sellaiseen maniaan, josta Nicolas Cage olisi kateellinen. Kun tuomari sanoo ”nyt riittää”, tekee mieli buuata valkokankaalle.
Lopun oikeussalidraama osoittaa myös sen, miten irrallaan Big Eyes on todellisesta maailmasta. Kaikki siinä on liioiteltua, överiä ja elokuvan lainalaisuuksilla toimivaa. Amy Adamsin pätevä draamasuoritus menee elokuvassa hukkaan, koska kokonaisuus on lopulta sittenkin sarjakuvamainen. Lisää puolestaan kaipaisi Jason Schwartzmania, jonka muotivirtauksissa sukkuloivasta galleristihahmosta olisi voinut nauttia enemmänkin.