Hevisaurukset ovat ihka oikea ilmiö ainakin nuorehkojen hevivanhempien ja heidän lastensa keskuudessa, ja bändin keikat ovat supersuosittuja. Saurusten musiikista voi löytää tuttuja elementtejä ikivihreistä heviklassikoista aina Diosta Black Sabbathiin ja modernimpaan power metalliin. Hevisaurusten musiikista vastaavat Thunderstonen Nino Laurenne ja Eileran Pasi Heikkilä ovat säveltäneet todella tarttuvaa heviä lasten iloksi – vaikka kyllä isukki ja äitylikin näiden liskojen musasta diggailee.
Ikävä kyllä leffan anti onkin sitten lähinnä perheen pienimpienkin aliarviointia. Hevisaurusten hahmot ovat kuin suoraan Kummelin Saku ja Speedy -sketseistä, ehkä jopa vielä vähän tyhmempiä. Jättiliskot ovat tyhjäpäisiä ja särmättömiä stereotypioita, täysin yhdentekeviä muovihahmoja vailla minkäänlaista persoonallisuutta. Saurusten tekemisistä on komiikka ja hauskanpito kaukana. Ylensyövät ja alati nälkäiset kumiliskot eivät edes yritä vitsailla, vaan tyytyvät syömiseen, muutaman biisin vetämiseen ja edestakaisin juoksentelemiseen.
Leffa yrittää höhötellä noloilla Spinal Tap -lainoilla, tuttujen koomikkojen toilailuilla ja muutamilla hauskoilla cameorooleilla. Tarkimmat hevifanit bongaavat Wintersunin Jari Mäenpään ja Teemu Mäntysaaren sekä Stratovariuksen Timo Kotipellon leffan alkumetreiltä. Myös Hanna Pakarinen nähdään soitinliikkeen myyjättärenä, ja säveltäjät Laurenne ja Heikkilä piipahtavat pikkurooleissa.
Muissa rooleissa nähdään komedian veteraaneja, joista yhdenkään suoritus tuskin jää edes mieleen. Kari Hietalahti ja Eija Vilpas yrittävät edes hiukan, mutta Taneli Mäkelä, Timo Kahilainen ja Jan Nyqvist vetävät roolinsa autopilotilla. Leffan pääosalapsille Salli Siivoselle ja Milo Snellmanille ei myöskään ole sen kummempia vitsejä kirjoitettu. Kenties tämän takia pressinäytöksessä olleilta lapsilta ei kuulunut montakaan ilon hihkaisua tai hihitystä.
Käsikirjoituksesta voi tuskin edes puhua, sen verran ohut se on. Alussa Hevisaurusten syntymä selitetään pikaisesti, ja pian Eija Vilpaksen näyttelemä noitaäiti jo joutuukin lähettämään lapsukaisensa maailmalle vielä munassaan majailevan pikkusiskon kera. Välillä sisko kadotetaan, enimmän osan aikaa etsitään ruokaa ja tuhma kapitalistiriistäjäkin haluaa osansa saureista. Silloin tällöin rokataan ja lopulta lapsukaiset pelastavat päivän.
Miksei Hevisauruksista ole tehty oikeita hahmoja? Miksi ne jäävät sieluttomiksi kumipuvuiksi? Leffa olisi voinut ottaa mallia vaikkapa juuri siitä Spinal Tapista ja lähettää saurukset pitkälle rundille. Kiertuelämä on tunnetusti vauhdikasta ja monista tositarinoista olisi voinut kirjoittaa lapsiturvallisia versioita. Saurusten keikka- ja takahuonekoheltamisesta olisi varmasti riittänyt hupia. Nyt Hevisaurusten koko potentiaali on pilattu kirjoittamalla heidät olemattomiksi epäolennoiksi. Lapsia ei tulisi aliarvioida, sillä juuri lasten mielikuvitus lentää pidemmälle kuin aikuisten.