Disney Pixar on yksi menestyneimmistä animaatiostudiosta. Eikä suotta, sillä studion ansioluettelo on vaikuttava. Kaikki alkoi vuoden 1995 Toy Storysta, joka oli ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty täyspitkä animaatioelokuva. Ohjaaja John Lasseter nappasi elokuvasta ansaitun erikois-Oscarin.
Toy Story sai jatkoa vuonna 1999, ja pian sen jälkeen Pixar alkoi monipuolistaa tuotantoaan. Se julkaisi nopeassa tahdissa huippuluokan animaatioita: Monsterit Oy (2001), Nemoa etsimässä (2003) sekä Ihmeperhe (2004). Vuoden 2007 Rottatouille, WALL-E (2008) sekä Up – kohti korkeuksia (2009) takasivat studion klassikon aseman.
Pixarin elokuvissa laatu näkyy ja tuntuu. Leffoja ei tehdä pakolla tai kiireellä, vaan niihin annostellaan sopiva määrä luovaa hulluutta, rakkautta sekä mestarillista taitoa. Tai siis näin oli ennen Kunnon dinosaurusta.
Kunnon dinosaurusta ei voi hyvin mielinkään kutsua laadukkaaksi elokuvaksi, sillä siinä on huomattavia puutteita. Pahiten se on kärsinyt tuotannollisista ongelmista. Leffan alkuperäinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Bob Peterson (Up – kohti korkeuksia) potkaistiin ulos kesken tuotannon, ja tilalle pestattiin ensikertalainen Peter Sohn ohjaamaan ja Meg LeFauve (Inside Out – Mielen sopukoissa) käsikirjoitustöihin.
Ikävä kyllä tuotannon ongelmat näkyvät myös lopullisessa filmissä. Se on hyppivä ja nykivä, paikoittain laahaava, välillä irrationaalinen sekä eritoten läpinäkyvän ohut. Se ei ole erityisen hauska, vai mitä sanotte kohtauksesta, jossa söötti, bambin silmin katseleva pikku-karvapallukka pistetään poskeen elävänä? Tällaisista pätkistä ne lapsuuden traumat on tehty.
Elokuva esittää eräänlaisen mitä jos -skenaarion. Mitä jos dinosaurukset eläisivät vielä? Miten kävisi, jos ihminen eläisi dinosaurusten rinnalla? Ihmisen ja eläimen roolit on käännetty ympäri, ja dinosaurukset hallitsevat maapalloamme. Lisätään tarinaan ujo päähenkilö Arlo, joka on perheessään alisteisessa asemassa elävä kömpelö teini, ja liimataan mukaan surullinen tapahtuma, etsintäretki, hankalat kaverisuhteet, pakolliset pahikset, yllättävät hyvikset ja monen monituista kertaa nähdyt tutut kohelluskohtaukset, niin saadaan Kunnon dinosaurus. Loistava mahdollisuus on pilattu hätäisellä kliseiden roiskimisella pitkin tarinaraakiletta.
Elokuva on selkeästi suoraan perheen pienemmille tarkoitettu, mutta siihen on jäänyt kaikuja ilmeisesti Petersonin kirjoittamasta paljon kehittyneemmästä tarinasta. Paikoittain se eksyy kertomaan aikuisten vakavampaa tarinaa, mikä saa katsojat hämmästymään, sillä yhtä nopeasti hypätään takaisin ohuen ohueen ja tarpeettomaan lässytykseen. Elokuva yrittää opettaa olemaan rohkea, mutta sanoma katoaa vastaanottavaisemmaltakin katsojalta, perheen pienimmistä puhumattakaan.
On Kunnon dinosauruksessa puolensakin. Animaatiojälki on jälleen kerran hengästyttävän mestarillista. Varsinkin elokuvan taustat ja itse maailma on nerokkaasti animoitu. Katsoja huijataan uskomaan elokuvan maailmaan. Se on niin luonnollinen, että suorastaan tuntee käyneensä Yellowstonen kansallispuistossa. Animaattoreiden kädenjälki on aina pätevä tekosyy käydä katsomassa tuorein Pixar-leffa, ja niin on on nytkin.
Mestarillinen animaatiojälki on kuitenkin vain oiva tapa piilottaa sekava ja kliseinen tarina. Kunnon dinosaurus on Pixarin ensimmäinen varsinainen hutilyönti.