Jouluna kotimaassaan Ruotsissa ensi-iltansa saanut Mies joka rakasti järjestystä saapuu lähes saman tien myös Suomeen ainakin rajoitettuun levitykseen. Ja mikäpä siinä, sillä kyseessä on hyvin täälläkin avautuva draamakomedia elämän isoista pettymyksistä ja pienistä iloista.
Elokuvan nimihahmo on kuudenkympin rajaa kolkutteleva Ove, jonka elämä tuntuu muodostuvan pakkomielteenomaisista rutiineista. Hän kiertää aidattua rivitaloaluetta, jolla asuu, ja pitää yllä kuria ja järjestystä vaikka sitä ei kukaan oikeastaan kaipaa. Kun vaimonsa menettänyt Ove ”pääsee” eläkkeelle töistään, hän päättää ottaa elämänsä ohjat viimeisen kerran käsiinsä. Samaan aikaan hän saa uudet naapurit, jotka osoittautuvat Oveen vetoavaksi ohjausta kaipaavaksi loputtomaksi kaaoksen lähteeksi.
Samalla kun naapuriperhe ja etenkin sen maahanmuuttajaäiti Nasanin (Zozan Akgün) vetävät Oven piiriinsä, alkaa hiljalleen paljastua kuinka hyväsydämisestä pikkupojasta kasvoi ensin kirkasotsainen nuorukainen ja sitten kaikkea ja kaikkia vihaava kontrollifriikki. Tarinassa yhdistyvät paikoin mustakin huumori ja liikuttava romantiikka.
Kammottavista Lasse-lastenelokuvista vastannut Hannes Holm hyödyntää tällä kertaa arkisuuden tajuaan erinomaisesti, jolloin katsoja hyväksyy juonen epäuskottavatkin käänteet. Hieman turhankin vanhaksi maskeerattu Rolf Lassgård on mainio ja uskottava Ovena, jonka kova kuori rakoilee mutta läimähtää pienestäkin ärsytyksestä takaisin takalukkoon. Sen läpi pilkahtelee inhimillisyyttä niille, jotka tajuavat sitä etsiä.
Mies joka rakasti järjestystä -elokuvaa on helppo kuvailla Ruotsin Mielensäpahoittajaksi. Holmin ja Dome Karukosken elokuvia yhdistääkin se, että humoristisen pinnan alla on melankolinen pohjavire. Lassgårdin ja Antti Litjan hahmoissa on kuitenkin myös eroa. Siinä missä valmiiksi kärttyinen Mielensäpahoittaja on jämähtänyt vuosikymmenten takaiseen menneeseen maailmaan antaa Ove vierivien vuosien lopulta kovettaa itsensä.