Muistoja äidistäni

/ GENRE ENSI-ILTA 12.05.2017 TÄHDET

Keski-ikäinen journalisti Massimo (Valerio Mastandrea) on tietämättään menneisyytensä vanki. Tarkemmin sanottuna hän ei ole koskaan kunnolla toipunut siitä, että hänen rakas äitinsä (Barbara Ronchi) kuoli salaperäisesti, kun Massimo oli vielä pieni lapsi. Pojastaan vieraantuneelle isälle se on itsestään selvää, samoin potentiaalisille lemmenkohteille, jotka nopeasti huomaavat miehen olevan tunnetasolla turta. Mutta aina yhtä ihanan Bérénice Bejon esittämän Elisan tavatessaan Massimo alkaa hiljalleen tulla kuorestaan.

Amor di madre, amore senza limiti, sanovat italialaiset. Äidin rakkaus ei tunne rajoja. Vaikka paljon puhutaan Välimeren alueen miehien oudosta siteestä mammoihinsa, ei Muistoja äidistäni ole niinkään kuvaus rajattomasta äidinrakkaudesta kuin rakkaudesta, joka yhtäkkiä temmataan pois. Äkillisyys ja selittämättömyys tekevät iskusta kovemman ja vaikeammin ylitettävän. Tai niin Marco Bellocchio, yliluonnollisen hyvävoimainen kahdeksankymppinen, tuntuu väittävän.

Ohjaajan uusin alkaa lupaavasti viittauksineen 1960-luvun unohdettuihin tv-ohjelmiin ja kauniisti toteutettuine kohtauksineen suojatusta lapsesta, joka saa salaisuutta piilottelevan äidin kaiken huomion. Se kuitenkin murenee omaan hempeilyynsä. Se on yllättävää, sillä yleensä Bellocchio on vallankumouksellinen, joka on aina valmis heristämään sormeaan yhteiskunnan epäkohdille. Ehkä hän on pehmennyt iän myötä.

Mastandreaa on ilmeisesti pyydetty esittämään unipillereiden liikakäyttäjää, mutta hänen läsnäolonsa on riittävän kiinnostava, vaikka hahmon passiivisuus käy hermoille. Kaikki elokuvan energia tulee naisista: ensin Massimon äidistä ja sitten Bejosta, joka lämpimine hymyineen ja loputtomine pisamineen onnistuu tuomaan rooliin enemmän voimaa kuin se ehkä olisi ansainnut. Oikeastihan Elisan kaltainen nainen potkisisi miestä munille tämän äitisuhteiden kärsivällisen purkamisen sijaan. Ja me kannustaisimme häntä.

Muistoja äidistäni on täynnä juonikuvioita, jotka tuntuvat valikoimalta aikaisemmista elokuvista pois leikattuja kohtauksia. Suurten panosten pokeripeli? Bosnian sota? Jokaista elokuvan hyvää kohtausta seuraa kaksi huonoa. Kansakuntansa moninaisia outoja tyyppejä yleensä uteliaana tutkivalta ohjaajalta Muistoja äidistäni tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Mutta ehkä se on odotettavissa; on täysin sallittua kritisoida kirkkoa ja nostaa valokeilaan niin monta korruptoitunutta poliitikkoa kuin haluaa, mutta äiteihin ei saa koskea. Kysykää vaikka Stifleriltä.