Missään ei ole niin paljon ihmisiä kuin suurkaupungissa – eikä ihminen ole missään niin yksin.
Elokuvat ovat pureutuneet tähän paradoksiin niin kauan kuin taidemuoto on ollut olemassa, Charles Chaplinin Kaupungin valoista (City Lights, 1931) Roman Polanskin Inhoon (Repulsion, 1967).
Aihe ei näivety: kaupungit muuttuvat, mutta ihmisen vieraantuneisuus pitää pintansa.
Dan Gilroyn ohjaama Nightcrawler on viimeisin lisä urbaania ahdistusta käsittelevien saagojen ketjuun. Sitä on verrattu ennen muuta kahteen klassikkoon, Martin Scorsesen Taksikuskiin (1976) ja Sidney Lumetin mediasatiiriin Kasvot kuvaruudussa (Network, 1976).
Lou Bloom (Jake Gyllenhaal) on Taksikuskin päähenkilön Travis Bicklen (Robert De Niro) sielunveli, kaupungin törkyjen ahdistuneeksi tahrima hylkiö.
Bickle laastaroi haavojaan hyökkäämällä aseella kaupungin kylmyyttä vastaan. Bloomin ase taas on videokamera. Kummankin mielenrauhaa nakertavat hapertuva ote todellisuudesta ja itseään ruokkiva yksinäisyyden noidankehä.
Bloomin kamera tallentaa Los Angelesin yössä niin raisua materiaalia, ettei uutiskanavan päällikkö (Rene Russo parempana kuin vuosiin) voi sanoa niille ei: verilöyly rikkaiden kaupunginosassa on juuri sitä tavaraa, jolla kanava voi nokittaa kilpailijansa.
Bloom elää pakkomielteen alla. Hän hakee itselleen ihmisarvoa kuvaamalla aina vain makaaberimpaa materiaalia, mutta mikään ei riitä tilkitsemään sielussa märkivää ahdistusta.
Samalla Bloom omaksuu nykyaikaisen tiedonvälityksen kultaiset periaatteet. Aineiston on myytävä, ja myydäkseen sen pitää olla härskiä. Henkisellä ja rahallisella hinnalla, saati ihmishengillä, ei ole merkitystä, kunhan eetteriin saadaan kunnon sosiaalipornoa.
Bloomin ei tarvitsekaan välittää ihmishengistä, sillä hänellä ei ole kosketuspintaa ihmisyyteen: ei oikeita ystäviä eikä koppavan ulkokuorensa alla minkäänlaista omanarvontuntoa.
Lopulta silläkään ei ole merkitystä, tapahtuvatko asiat oikeasti vai luodaanko uutiset itse. Bloomin suhteellisuudentaju järkkyy kilpaa hänen moraalinsa kanssa, ja keinot muuttuvat häikäilemättömämmiksi.
Gilroy maalaa päähenkilönsä kautta lohduttoman kuvan median moraalista ja vallankäytöstä. Nightcrawler on, uskomatonta kyllä, hänen esikoisohjauksensa.
Robert De Niron suoritus Taksikuskissa on syystä saavuttanut aseman elokuvanäyttelemisen monumenttina. Hänelle käsikirjoitus kuitenkin antoi näyteltäväksi kokonaisemman hahmon kuin Gilroyn käsikirjoitus Gyllenhaalille.
Bloomin taustoja ja vaikuttimia ei juuri selitetä, vaan Gyllenhaalin tehtäväksi jää rakentaa roolille luonne ja kaikupohja. Elokuvan onnistuminen riippuu täysin hänen tulkinnastaan.
Gyllenhaal loihtii Bloomin kuin tyhjästä, hienovaraisilla eleillä ja ennen kaikkea silmillään. Tuloksena on taianomainen roolityö: pelottava, säälittävä ja riipaiseva hahmo, josta katsoja löytää vasten tahtoaan myös palasen itseään.
Antakaa tälle miehelle Oscar.