Palsa

11.9.2014 13:43
MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA 12.09.2014

Kalervo Palsasta (1947–1987) kertovan elokuvan tie valkokankaille on ollut kivikkoinen. Ohjaaja Pekka Lehto alkoi suunnitella elokuvaa kittiläläistaiteilijasta jo vuonna 2001. Kuvaamaan päästiin vuosikymmenen puolimaissa. Talousvaikeuksien vuoksi elokuva kuitenkin juuttui jälkituotantovaiheeseen. Viime vuonna kokonaisuus vihdoin valmistui, mutta teatteriensi-illat peruuntuivat toinen toisensa perään. Jos kolmas kerta toden sanoo, elokuva on vihdoin tulossa levitykseen. Alkuperäinen Kalervo Palsa ja kuriton käsi -nimi on lyhentynyt ytimekkääksi Palsaksi.

Pekka Lehdon Palsa on totta ja fantasiaa risteyttävä kuvaus piinatun taiteilijan sisäisestä maailmasta ja ulkoisten olosuhteiden ankaruudesta. Monien kohtausten aihiot löytyvät Kalervo Palsan päiväkirjoista, jotka Maj-Lis Pitkänen toimitti kirjaksi vuonna 1990. Lehdon aikaisemmista elokuvista Palsa muistuttaa eniten The Real McCoyta (1999), jossa seurattiin Hanoi Rocks -kitaristin ja tämän kuvitteellisten sivupersoonien häröilyä.

Janne Reinikainen (Badding) näyttelee Palsaa eri ikävaiheissa. Reinikainen saa ujon miehen tulkintaansa samaa herkkyyttä, joka välittyy myös päiväkirjojen sivuilta. Käsi on kuriton paitsi jatkuvassa naisen hamuilussaan myös piirtäessään ja maalatessaan. Palsan pidäkkeettömät visiot ja varsinkin hänen sarjakuvansa leimattiin aikoinaan perversseiksi.

Sarjakuvia jäljitellään värikkäissä fantasiajaksoissa, joissa Reinikainen muuntuu Tex Willeriksi ja Palsan isoveljeä näyttelevä Antti Raivio Kit Carsoniksi. Vuonna 2007 menehtynyt Markku Peltola on Kuusamossa kuvatuissa western-kohtauksissa kivikasvoinen intiaanipäällikkö. Palsan rakastamia naisia tulkitsevat Maria Järvenhelmi ja Tiina Weckström.

Palsa vaikuttaa liian kieli poskessa tehdyltä pystyäkseen välittämään mitään kovin syvällistä kiistellyn taiteilijan mielenmaisemasta. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, ja hetkittäin mopo tuntuu karkaavan Lehdon käsistä. Kokonaisuutta kuitenkin kannattelevat sen visuaaliset oivallukset. Surrealistinen tyyli poikkeaa suomalaisen elokuvan valtavirrasta yhtä räikeästi kuin Palsan seksiä ja kuolemaa tihkuvat kuvat poikkesivat aikoinaan museokelpoiseksi määritellystä maalaustaiteesta.

Elokuvan lopussa nähdään kuvakooste Kalervo Palsan taidokkaista omakuvista ja muista maalauksista. Raoul Björkenheimin kitara soi haikeasti taustalla. Jazzvirtuoosin lisäksi elokuvaan on säveltänyt musiikkia Alamaailman Vasarat -yhtye.

Lisää luettavaa