Pieni Jack-poika (uusi tulokas Jacob Tremblay) asuu Huoneessa yhdessä Äidin (Brie Larson) kanssa. Jack ei ymmärrä, että pieni tila, jota hän pitää kotina, on myös selli – lukittu ja äänieristetty vaja, jossa Vanha Nick (Sean Bridgers) on pitänyt pojan äitiä vankina ja raiskannut tätä toistuvasti seitsemän vuoden ajan. Äiti tekee parhaansa suojatakseen lasta elämän kovilta realiteeteilta, mutta ponnisteluista huolimatta pahuus ei ikinä ole kaukana. Se saapuu yöllä ja saa sängyn natisemaan. Jackin viisivuotissyntymäpäivien aikaan on selvää, ettei Äiti pysty pitämään kulisseja pystyssä enää kovin kauan.
Sanotaan suoraan: Room ei ole helppoa katsottavaa. Emma Donoghuen sovitus omasta Booker Prize -ehdokkuuden saaneesta kirjastaan sukeltaa paikoin syvälle hyytävien tosielämän tapahtumien kuten Fritzl-tapauksen ja Natascha Kampuschin kohtalon inspiroimaan etovaan pimeyteen. Irlantilaisohjaaja Lenny Abrahamson onnistuu kuitenkin kääntämään synkän aihepiirin toistaiseksi lähinnä valtavirtaa olevaksi ja helpoimmin lähestyttäväksi elokuvakseen. On suorastaan ällistyttävää, että ohjaaja, jonka tähän mennessä tunnetuin tempaus on peittää Michael Fassbenderin piirteet valtavalla paperimassapäällä, on tehnyt näin vaativasta materiaalista pääsylippunsa Hollywoodiin.
Vaikka romaani kerrottiin puhtaasti lapsen näkökulmasta, Abrahamson tuo siihen toisenkin näkökulman. Se on mielenkiintoinen päätös ja erittäin toimiva sellainen. Aikaisemminkin Brie Larson on ollut elokuviensa parasta antia, ja nyt hän suorastaan häikäisee roolissa, jossa ei ole tyypillisiä palkintotäkyjä, ja joka silti heitti hänet A-listalle. Kyseessä on uraa määrittelevä suoritus, jolla on painoa mutta ilman itsetietoisuutta, jota usein löytyy Oscar-sesongin konservatiivisemmista ”tärkeistä elokuvista”. Kyllä, Tanskalainen tyttö, tämä oli tarkoitettu sinulle.
Vaikka Abrahamson osoittautuu oivaksi näyttelijäohjaajaksi, on kuvaaja Danny Cohenin ansiota, ettei elokuvan klaustrofobinen kauhu koidu ylivoimaiseksi. Varsinkin alkupuolella rajatulla tilalla leikittely on todella vaikuttavaa. Huone tuntuu katsojalle välillä yhtä valtavalta kuin lapselle, joka ei ole koskaan kokenut ulkopuolisen maailman laajuutta – ja saman tien se kutistuu näkökulman vaihtuessa Äitiin. Liikoja paljastamatta kyseessä on kaksi puolikasta tarinaa. Se on hankala rakenne, ja siitä aiheutuu hieman epätasainen vaikkakin kieltämättä selkeämpi tutkimusmatka kidnappausuhrien koettelemuksiin.
Äidin pyrkimyksissä suojella lastaan on paljon Roberto Benignin Kauniin elämän (La vita è bella) piirteitä, ja sen tapaan Room venyttää konseptiaan liiankin pitkälle. Pehmoilu rankemmissa elementeissä ja liiallinen tukeutuminen Stephen Rennickin ei kovin hienovaraiseen ääniraitaan tuntuu paikoin tunteiden manipuloinnilta. Silti usemmiten elokuva painelee juuri oikeita nappuloita, ja uskokaa pois – se saa välittämään.