Soppalinnan salaseura

/ GENRE , ENSI-ILTA 25.03.2016 TÄHDET

Kun naamioitunut hiippari lorauttaa outoa litkua Tarton juomaveteen, alkavat aikuiset käyttäytyä kuin lapset. Soppalinnan kaupunginosassa riehuu suoranainen epidemia. Pormestari uittaa paperiveneitä lätäkössä, opettajat käyvät hippasille ja äiti vaatii päästä potalle. Aikuiset voi pelastaa vain neljän ystävyksen perustama etsiväkerho, Soppalinnan salaseura, joka etsii vastalääkettä vanhan muistikirjan arvoituksia ratkomalla.

Soppalinnan salaseura perustuu Mika Keräsen lastenkirjaan Oranssi polkupyörä. Salapoliisitarinasta on syntynyt täysverinen seikkailuelokuva Viisikon ja hiukan Harry Potterinkin hengessä. Sekä juonessa että mainiossa esillepanossa on mukana sopivasti fantasiaa ja lämmintä vanhanaikaisuutta ilman varsinaista entisaikain haikailua. Lapset teitittelevät vanhuksia, tuntevat maailmankirjallisuutta ja puhuvat tarpeen tullen kirjakieltä. Professorivaarilla on hallussaan erikoisia nesteitä, jotka voivat aiheuttaa esimerkiksi itku-, nauru- tai ripulikohtauksia. Takaa-ajokohtauksissa kiidetään polkupyörillä.

Aikuisten muuttuminen lapsiksi kuulostaa hauskalta, ja siitä seuraakin monia suorastaan riemukkaita hetkiä ilman, että jännäri luisuu farssin puolelle. Asetelma on hienosti rakennettu: lasten näkökulmasta tilanne ei olekaan hauska vaan uhkaava ja turvaton – on väärin, että joku joutuu huolehtimaan vanhemmistaan silloin, kun hänen itsensä pitäisi olla vielä lapsi.

Taianomainen tunnelma säilyy läpi elokuvan, ja juonenkäänteisiin on leivottu sopivasti yllätyksiä, mutta pituutta Soppalinnan salaseuralla on hiukan liikaa. Ajan olisi voinut käyttää paremmin ainakin henkilöhahmojen – sekä aikuisten että lasten – syventämiseen. Varsinkin epäiltyjä ja konnia olisi kannattanut pohjustaa vahvemmin.

Soppalinnan salaseuraa johtaa terävä ja peloton Mari (Olivia Viikant). Marin vanhempia riivaavat työkiireet, joten tytöllä on aikaa salapoliisitouhuille, ja elokuvateatterissa istuvat ura-aikuiset saavat tuntea piston sydämessään. Virolais-suomalaisena yhteistuotantona tehdystä elokuvasta puuttuu silti pohjoismaisille lastenelokuville tyypillinen moraalisuus. Pienempiään kiusaavaa pojannulikkaa haukutaan salaisen balettiharrastuksen vuoksi ja jopa kiristetään sillä, että harrastuksesta kerrottaisiin “kaikille kaupungin naisille ja tytöille, jotka eivät koskaan lakkaisi haukkumasta häntä balettipojaksi”. Tätä vääryyttä ei oikaista missään vaiheessa – kukaan ei muista mainita, että pojatkin saavat harrastaa balettia.

Jos näytelmäelokuva on ihan pakko dubata, vähintä mitä voi tehdä on laittaa ääniohjaaja Pekka Lehtosaari asialle. Virolaisen alkuperäisdialogin ja suomalaisen ammattitaidon ansiosta aikuisten ääninäyttelijöiden huulisynkka menee moneen otteeseen aivan täydestä, ja lastenkin äänet toimivat kiitettävästi.


Aiheeseen liittyvät elokuvat