Elokuussa 1974 ranskalainen nuorallakävelijä Philippe Petit viritti vaijerin World Trade Centerin rakennusten välille ja taiteili sen varassa yli 40 minuuttia. Robert Zemeckisin ohjaama 3D-teknologiaa hyödyntävä The Walk kertoo, mistä idea tempaukseen syntyi ja miten se käytännössä toteutettiin.
Elokuvan tyylilaji lyö alkuun kuin tylppä terä palleaan. Joseph Gordon-Levitt puhuu suoraan kameralle maanisella ranskalaisaksentilla Vapaudenpatsaan huipulla taiteillen. Kaikki on värikästä ja liioiteltua ja tyystin hullua. Pian on selvää, mistä The Walkissa on kyse: 3D-kokemuksesta, audiovisuaalisesta seikkailusta ja eräällä tapaa epäelokuvasta. Valkokankaalla tapahtuvasta kömpelöstä sadusta, joka ei olisi mitään ilman suurta finaaliaan, huimaavaa taiteilua taivaalla.
Puuttuu vain heiluvat penkit ja The Walkin voisi myydä Linnanmäelle.
Alkujuonnon jälkeen The Walk loikkaa ajassa taaksepäin. Menneiden aikojen Pariisi, jossa Petit hioo katutaidettaan, on tietenkin kuvattu mustavalkoisena – paitsi pöytäliinat on korostettu punaisiksi. Chanson-hissimusiikki soi taustalla ja kaikki on pariisilaisen romanttista.
Sitten hypätään lapsuuteen, jossa kuva värikylläinen ja kullanhohtoinen. Petit löytää nuorallakävelyn kahdeksanvuotiaana vieraillessaan sirkuksessa. Siellä esitystä johtaa Papa Rudy (epämääräisellä itäeurooppalaisella aksentilla puhuva Ben Kingsley), josta tulee myöhemmin Petit’n oppi-isä.
The Walk on pullollaan kliseitä, mutta se ei oikeastaan häiritse. Kaikki on tehty sopivasti kieli poskessa. Syy sille, miksi ranskalaiset päähenkilöt puhuvat englantia, on juuri sopivan typerä: Petit’n täytyy opetella englantia toteuttaakseen suunnitelmansa. Jos Zemeckisin parin vuoden takainen tosidraama Lento otti itsensä liiankin vakavasti, The Walk on ihan toista maata. Se on rehellisen hölmö.
Tyyliratkaisut sopivat myös päähenkilölle, joka on aiheesta tehdyn dokumentin Man on Wire (2008) perusteella juuri sellainen katsojan otteeseensa puristava tarinankertoja, jollaisena Zemeckisin ja Christopher Brownen käsikirjoitus hänet esittää. Petit ihan selvästi liioittelee ja fantasioi ja oikoo mutkia ihmeellisessä tarinassaan, mutta koska hän elää sitä joka solullaan, katsoja haluaa uskoa.
Pankkiryöstöfilmin kaavaa seuraava The Walk ei olisi mitään ilman suurta kliimaksiaan. 400 metrin korkeudessa ihmiset ovat muurahaisia ja pilviharsot haittaavat näkyvyyttä. Kun Petit astuu nuoralle, kauhu väistyy kuitenkin kauneuden tieltä. Enää ei huippaa, koska Petit’n askel on varmempi kuin koskaan.
Zemeckisin ansioksi on sanottava, ettei hän herkuttele stuntilla niin paljoa kuin voisi. Kokenut kuvaaja Dariusz Wolski näyttää tilanteen vaarallisuuden mutta ei mehustele kuolemanuhalla. Nuoran pingottuessa ei seurata siitä tyhjyyteen sinkoutuvia muttereita, ei syöksytä vauhdilla rakennuksen seinää alas. Kohtaus on yllättävänkin hienovarainen, ja siksi aika tehokas.
Koska The Walk on hyvän mielen harmiton veijaritarina, siitä on siistitty pois joitain tosiasioita. Petit’n puoliso Annie (Charlotte Le Bon) kertoo dokumentissa omistaneensa kaiken miehensä unelmalle, mutta sitä ei The Walkissa huomioida. Päähenkilön apurit tukevät tätä puhtaasta auttamisen ilosta.
Elokuva myös unohtaa, mitä Petit teki heti nuoralta laskeuduttuaan: otti hotellihuoneen ja makasi satunnaisen kadulta löytämänsä ihailijan kanssa.