Zoolander 2

GENRE ENSI-ILTA 12.02.2016 TÄHDET
zoolander2

Ajattele jotain sinulle tärkeää ihmistä: puolisoa, parasta kaveria, ehkä äitiä, isää tai mummoa. Ajattele hänet mukavan pehmeään sänkyyn silkkisten lakanoiden väliin – mieluusti iltahämärässä. Kynttilöitä? Miksei myös niitä.

Tämän jälkeen ajattele Donald Trump stringeissä tai aivan yhtä hyvin alaston Saddam Hussein lähestymässä sängyllä viekoittelevasti kuiskivaa läheistäsi. Sitten mieti, mihin kaikkeen kyseinen skenaario saattaisi johtaa. Hikistä painia, kikattelua, rooliasuleikkejä ja surisevia laitteita vai ehkäpä porakone, teräspiikkejä ja lasimurskaa? Molempi pahempi, eikö?

Jatketaan ajatusta hieman pidemmälle. Karmaiseva akti tapahtuu hetkeä ennen kuin ilmateitse mustaa surmaa levittävä geenimuunneltu influenssavirus päästetään vapaaksi Helsinki-Vantaan lentokentällä. Samalla jättimäinen asteroidi on syöksymässä Uranuksen takaa kohti maapalloa. Cthulhu on myös herätetty ikiaikaisesta unestaan Mariaanien haudassa.

Zoolander 2 on suurin piirtein yhtä hauska kuin yllä kuvailtu maailmanloppu. Maapallon tuhoutuminen saattaa tosin naurattaa edes muutamaa misantrooppia, Zoolander ei. Elokuva ei herätä myötähäpeää vaan puhdasta häpeää siitä, että on jostain syystä katsomassa jotain niin ala-arvoista tekelettä. Viime vuonna ensi-illassa ollut Johnny Deppin Mortdecai on mestariteos Zoolander 2:n rinnalla.

Mitä ihmettä Ben Stiller on ajatellut? Kuinka paljon Penélope Cruzille, Kiefer Sutherlandille, Justin Bieberille, Kristen Wiigille, Benedict Cumberbatchille, Olivia Munnille ja muille tähdille on jouduttu maksamaan esiintymisestään tässä katastrofissa? Miksi salissa oli ainoastaan yksi ihminen, joka nauroi elokuvan aikana? Epäilen että hänkin oli humalassa tai katsoi salaa Deadpoolia.

Zoolander 2:n tarina on nopeasti kerrottu: eltaantuneet ja vaurioituneet muoti-ikonit kaivetaan naftaliinista, ja joku haluaa heidät hengiltä. Sitten hölmöillään, haukutaan vähemmistöjä, nauretaan naisille, näytetään stondiksia, puristellaan Penélopen tissejä ja aiheutetaan ruumiillisia vammoja. Joku voisi myös esittää väitteen, että elokuvassa on vitsejä – toivottavasti suurin osa katsojista kuitenkin kyseenalaistaa tämän.

Lähes jokaisessa kohtauksessa on myös vähintään yksi duckface-mutristelu. Stiller on ilmeisesti ajatellut, että ärsyttävä naamanvenytys muuttuu sitä hauskemmaksi, mitä useammin sitä näytetään. Se ei naurattanut edes ensimmäisellä kerralla.

Moni pitää ensimmäistä Zoolanderia mestariteoksena, ja miksipä ei. Se on yllättävän hauska ja oivaltava pikkukomedia, joka edustaa amerikkalaista huumoria parhaimmillaan tai pahimmillaan. Zoolander 2:ta ei päästettäisi edes toimittamaan bajamajan virkaa kesäisille chilifestivaaleille.