Prinsessa
Mielenterveys ja psykiatriset sairaudet eivät ole aihe, johon monikaan ohjaaja tarttuu. Käenpesän kaltaisia menestystarinoita kun on harvassa. Hulluja lääkäreitä ja psykiatreja löytyy monesta suomalaiselokuvastakin (esim. JP Siilin Blackout ja Jouko Aaltosen Tuhlaajapoika), mutta kokonaan sairaalamiljööseen sijoittuvista elokuvista tulee meillä mieleen vain Lauri Törhösen Palava enkeli lähes 30 vuoden takaa.
Ei siis ihme, että omintakeisiin aiheisiin mieltynyt dokumentaristi Arto Halonen (mm. Pyhän kirjan varjo ja Magneettimies) tarttuu esikoisnäytelmäelokuvassaan vaiettuun ja arkaankin aiheeseen ja sen lähihistorian synkimpään vaiheeseen eli 1930–50-lukujen arjalaisuutta ihannoivaan psykiatriaan. Tavan mukaisesti erittäin rajuja hoitokeinoja (mm. sitominen, insuliinishokit ja malarian tartuttaminen) sovellettiin tieteen uutuuksina toivottomiin potilastapauksiin, jotka oli sijoitettu mahdollisimman kauas kaupunkiyhteisöistä ns. B-mielisairaaloihin.
Tällaiseen saapuu 1930-luvun lopulla myös Anna Lappalainen (mainio Katja Kukkola), savolainen monitoiminainen ja levoton sielu. Edes äiti ei enää jaksa välittää vauhdikkaasta varieetee-tanssija-hierojasta, ja vastuu Annasta siirtyy valtiolle ja Kellokosken sairaalalle − seuraavaksi 50 vuodeksi.
Anna kääntää hylkäyksen voitoksi tekeytymällä kuninkaalliseksi, joka nauttii kesäpalatsinsa vieraanvaraisuudesta. Sosiaalisuudellaan ja nokkeluudellaan hän tutustuu nopeasti niin potilastovereihin (mm. Pirkka-Pekka Petelius seonneena teologian ylioppilaana ja Krista Kosonen suomenruotsalaisena aatelisena), hoitajiin kuin ympäristön kyläläisiin.
Lääkärikunnassa ja etenkin nuoressa uranälkäisessä Grotenfeltissä (taunopalomaiseksi tähdeksi laihtunut ja arvokkaasti vanhentunut Samuli Edelman) prinsessa herättää hämmennystä ja aggressiota. Nainen on saatava kuriin hinnalla millä hyvänsä. Mutta prinsessapa herää yhtä harhaisena jopa sähköshokeistaan eikä luovu aateluudestaan. Lopulta Grotenfelt määrää prinsessan lobotomia-leikkaukseen.
Pohjimmiltaan Prinsessa on kuvaus ihmisten erilaisuuden hyväksymisestä vallankäytön ja yksioikoisuuden sijaan. Asioita, joiden kanssa me nykysuomalaisetkin olemme aika heikoilla. Halonen selviytyy ensimmäisestä kokoillan pitkästään kunnialla ja pystyy luomaan mielenkiintoisen ajankuvauksen ja ennen kaikkea henkilökuvan ihmisestä, jonka tahto sananmukaisesti vei läpi harmaan kiven. Elokuvan heikkoutena voidaan pitää tietynlaista mielenterveysongelmaisten idealisointia hauskoina luonnonlapsina. Lisäksi monet sivuhenkilökuvaukset (esim. Peter Franzen jälleen kerran mustahampaisena alkoholistina ja Antti Litja superhumanistisena ylilääkärinä) jäävät varsin laihoiksi prinsessan rinnalla. Aiheen harvinaisuuden, tärkeyden sekä Halosen kerrontatavan vuoksi nämäkin puutteet unohtuvat.
Mikael Saarinen
Tähdet: ★★★★
Prinsessa. Suomi 2010. Ohjaus Arto Halonen. Käsikirjoitus Pirjo Toikka, Arto Halonen, Paavo Westerberg. Pääosissa Katja Kukkola, Samuli Edelmann, Krista Kosonen, Irma Junnilainen, Pirkka-Pekka Petelius, Peter Franzén, Antti Litja, Paavo Westerberg. Genre Draama. Ikäraja 11. Kesto 1 t 44 min. Ensi-ilta 10.9.2010.
