Uusin versio Arthur Conan Doylen 1800-luvulla luomasta legendaarisesta salapoliisista on Robert Downey Jr.:n esittämä itsesäälissä rypevä, jokseenkin alkoholisoitunut renttu. Tämä Sherlock Holmes uhkaa jäädä yksinäiseksi poikamieheksi hyvän ystävänsä tohtori Watsonin (Jude Law) suunnitellessa häitä morsiamensa Maryn (Kelly Reilly) kanssa. Naimisiinmeno kun tarkoittaisi Watsonin muuttoa pois yhteisestä Baker Streetin osoitteesta sekä myös yhteisen seikkailemisen jäämistä historiaan.
Viimeiseksi tarkoitetuksi yhteistyökseen Holmes ja Watson pelastavat neitokaisen mustaan magiaan vihkiytyneen porukan kynsistä ja passittavat ryhmän johtajan, saatanallisen lordi Blackwoodin (Mark Strong) hirttoköyden jatkoksi.
Blackwood ei kuitenkaan suostu poistumaan tästä maailmasta ja palaa kummittelemaan haudan takaa. Tekemisen puutteeseen turhautuneen Holmesin iloksi tapahtumat alkavat kietoutua paljon suuremmaksi kokonaisuudeksi kuin muutaman tytön murha. Yllättäväksi avukseen hän saa ainoan naisen, joka koskaan on Holmesin sisintä pystynyt koskettamaan, entisen rakastettunsa, mestarivaras Irene Adlerin (Rachel McAdams).
Ohjaaja Guy Ritchien (Puuta, heinää ja muutama vesiperä) versio klassisesta hahmosta on ohjaajansa näköinen: mestarietsivä hakattavana nyrkkeilykehässä, kuvattuna perinteiseen Ritchie-tyyliin hidastuksia ja nopeutuksia hyväksikäyttäen veren ja hien roiskuessa. Tästä ei tule ensimmäisenä mieleen piippua arvokkaasti tuprutteleva, brittiläisen sovinnaisesti pukeutuva Holmes.
Päinvastoin kuin voisi kuvitella, Holmesin päivitetty versio toimii, eikä vähiten viime vuosina uuden nousun kokeneen Downey Jr:n ansiosta. Loistava näyttelijä tuntuu pystyvän puhaltamaan elämän liekin lähes rooliin kuin rooliin ja nostamaan sen korkeammalle tasolle.
Tarinakaan ei mustasta magiastaan huolimatta ole hassumpi. Paikoitellen kliseistä aihetta suuremmaksi ongelmaksi muodostuu se, että tarinasta ei ole osattu karsia tarpeeksi turhaa pois. Nyt liian monen juonenkuljetuksen ymppääminen elokuvaan tekee siitä sekä liian pitkän että hajanaisen, kuin kokonaisuuden kustannuksella mukaan olisi pitänyt ehdottomasti saada jokaisen käsikirjoittajan lempi-idea.
Holmesin ja Watsonin vihjailtu homoseksuaalisuus on hauska, keventävä lisä. Elokuvan parhaimpia puolia on Downey Jr:n ja Law’n sanailun lisäksi visuaalisuus. Holmesin entisaikainen Lontoo näyttää aidolta ja rakenteilla oleva Tower Bridge soveltuu komeasti sen huipulla käytävän kamppailun estradiksi.
Kokonaisuutena vuoden 2010 Sherlock Holmes on viihdyttävä parituntinen setti, joka tarjoaa muutamat naurut, paljon älykästä johtopäätelmöintiä sekä vauhdikasta toimintaa brittiläisellä tarjottimella.