Oscar-gaalassa pari vuotta sitten huomioidusta An Educationista parhaiten muistettavan Lone Scherfigin ohjaama Sinä päivänä on hillitty ja hallittu romanttinen draama, joka seuraa yhden parisuhteen kehitystä 20 vuoden ajan. Kiintopisteenä on kultakin vuodelta sama päivämäärä. Pohjalla on David Nichollsin siirappinen romaani, joka on julkaistu vastikään suomeksikin samalla nimellä.
Anne Hathawayn ja Jim Sturgessin näyttelemät Emma ja Dexter kohtaavat toisensa eräänä heinäkuisena päivänä vuonna 1988 aamuyön tunneille venähtäneiden koulunvalmistujaisten jälkeen. He tuntevat välitöntä vetoa toisiaan kohtaan, mutta parisuhteen sijaan kaksikko päättää pysytellä ystävinä.
Vuosien mittaan kumpikin kulkee omia polkujaan, mutta ystävyys säilyy. Emma haluaa kirjailijaksi, mutta tyytyy liian helposti varmaan tulonlähteeseen Tex mex -ravintolassa. Rinnalleen hän saa lopulta epäonnistuneen koomikon, Ianin (Rafe Spall), joka sopii naiselle huonosti, mutta johon voi ainakin luottaa. Samaa kun ei voi sanoa Dexteristä, joka matkustelee ympäri maailmaa sängystä toiseen loikkien, tuhrii maineensa haukuttua aamuyön tv-viihdettä juontamalla ja nuuskii muiden päihteiden ohella kokaiinia.
Romanttisen draaman peruskaavasta ei suuremmin poiketa: katsoja tietää päähahmojen olevan toisilleen tarkoitetut, mutta kohtalo – ja kummankin huonot valinnat – pitelee heitä erillään. Tärkeä tekijä yhtälössä on myös pelko. Dexterin rakkaudentunnustus kuullaan jo varhain, mutta mies on heti ottamassa puheitaan takaisin, ehkä oikeaa parisuhdetta peläten. Emma taas arastelee intohimojensa varaan astumista, ja täyttää siksi arkensa merkityksettömällä työllä ja parisuhteella, joka ottaa enemmän kuin antaa.
Vuodesta seuraavaan harppova kerronta ei saavuta samanlaista tehoa kuin kirjassa, jossa kukin päivä muodostaa oman kokonaisuutensa. Reiluun puoleentoista tuntiin typistettynä Sinä päivänä ei mitenkään voi vastata kirjan ansioita silkkana parisuhde- ja ihmiskuvauksena, ja lyhyessä mitassa episodiluonne itse asiassa rasittaa. Jatkuva harppominen estää draaman luontevan soljumisen.
Elokuvan vahvin anti tulee silti pohjatekstistä: henkilöhahmot ovat eheitä ja hyvin pohjustettuja. Kokonaisuudessa näkyy, että käsikirjoituksesta vastaa Nicholls, jonka romaaniin filmi myös perustuu. Pohjateksti ei ole taiteellisilta ansioiltaan kummoinen, mutta se kääntyy elokuvamuotoon kivuttomasti ja tasokkaat näyttelijät pelastavat paljon.
Onko elokuvassa mitään näkemisen arvoista, on tietenkin kyseenalaista. Se on miljoonia myyneen, ensisijaisesti viihteeksi tarkoitetun bestseller-nyyhkyromaanin kuvituksena muodoltaan onnistunut mutta yllätyksetön. Lone Scherfig ei ole ohjaajista omaleimaisimpia tai rohkeimpia: pohjateksti sallisi uskaliaamman kerronnallisen ilottelun kuin mihin ohjaaja on taipuvainen.
Onneksi meillä on Anne Hathaway, joka osoittaa jälleen olevansa sukupolvensa lahjakkaimpia nuoria naisnäyttelijöitä. Brittiaksentti hoituu kuin itsestään, ja hieman kuivakan Emman roolissa Hathaway on elokuvan parhaita puolia. Mainio on myös sivuosassa Ianina nähtävä Rafe Spall.
Anton Vanha-Majamaa