Peter von Bagh oli lapsuuteni ja nuoruuteni suuri sankari.
Hänen kirjansa, lehtiartikkelinsa ja television filmiesittelynsä valoivat pohjan elokuvaharrastukselleni. Ne vaikuttavat edelleen tapaan, jolla katson elokuvia ja kirjoitan niistä.
Ihailin mestaria pitkään kaukaa. Kun katsoin Yleisradion tv-kanavalta illan klassikkoelokuvan, hänen isällinen hahmonsa perehdytti minut filmiin ja toivotti takkatulen ääreltä antoisaa elokuvailtaa.
Kirjojen ja lehtien sivuilla von Bagh päästeli tyylillä, jonka tekijästä ei voinut erehtyä. Hänen kirjoituksensa olivat tulvillaan intohimoa ja tinkimättömän taustatyön jalostamaa tietoa.
Von Baghilta ilmestyi tiiliskiven kokoisia tietokirjoja suunnilleen yksi vuodessa. Saavutus on häikäisevä, kun ottaa huomioon, että tutkijan kädet olivat kirjojen ohella täynnä festivaali- ja luentoprojekteja, Filmihullu-lehteä sekä yhteydenpitoa maailman elokuvakermaan.
Vanhempani tiesivät, mitä sulloa pakettiin joulusta toiseen. Varsinkin kirjat Elokuvan ilokirja ja Elämää suuremmat elokuvat ovat minulla edelleen ahkerassa käytössä.
Kun vierailin 12-vuotiaana ensimmäistä kertaa Sodankylän elokuvajuhlilla, näin esikuvani elävänä.
Yllätyin hänen notkeasta habituksestaan: mies singahteli festivaalin käytävillä ja kokoustiloissa kissaeläimen ketteryydellä.
Olemus ei vastannut odotusta historiankirjojen keskellä pölyttyneestä tutkijasta.
Eikä von Bagh arkistohyllyjen uumeniin jämähtänytkään. Hän oli valveutunut verkostoituja, jonka puhelinluettelosta löytyivät maailman elokuvasuuruudet Scorsesesta Coppolaan.
Osaksi juuri ihmissuhdetaitojensa ansiosta von Bagh ponnisti pienen maan elokuvapiireissä lähes yksinvaltiaan asemaan. Uransa huippuvuosina 1980- ja 90-luvuilla von Baghilla tuntui olevan monopoli sen suhteen, miten elokuviin Suomessa asennoiduttiin.
Tapasin von Baghin kahden kesken 2006. Se oli melko kokemattomalle, elokuvista innostuneelle toimittajalle suuri hetki – kohtaaminen henkisen oppi-isän kanssa.
Tein artikkelia karisman olemuksesta, ja halusin von Baghin ehdottomasti mukaan. Hän oli juuri julkaissut Tähtien kirjan, joka avasi näköalan filmitähteyteen ja sen suuriin nimiin.
Von Baghin julkikuva oli tuolloin jo alkanut saada menneisyydessä elävän änkyrän leimaa. Hän ei suostunut hyväksymään sitä, että elokuvien katsominen on muuttanut muotoaan eikä valkokangas ole enää ainoa oikea tapa nauttia elämyksestä.
Hänen kirjoitustaitoaan ajan hammas ei kuitenkaan syönyt: tekstien särmä oli terävöitynyt entisestään. Rönsyilevien esseiden kuningas oppi vuosien varrella suitsemaan adjektiivien joskus huoletonta käyttöään.
Von Bagh ehdotti puhelinhaastattelua. Esitin kainon toiveen, että voisimme tavata kasvotusten.
”Varmaankin sitten tarjoat kolmen lajin illallisen”, von Bagh heläytti äänen värähtämättä.
Se oli hänen tapansa kertoa, että tapaaminen onnistuu ilman muuta.
Tällaiset piikit olivat maestrolle ominaisia. Remakalla huulenheitollaan hän riisui toisen osapuolen aseista. Tyyli oli tuttu Sodankylän elokuvajuhlien tähtivieraiden haastatteluista: isäntä teki luotisuoralla huumorillaan vieraat tykö.
Tapasimme kahvilassa Bulevardilla. Sovittu kolme varttia venyi kahdeksi tunniksi, kun historioitsija tunnelmoi karismasta.
Tyyli oli maalaileva, kuten häneltä sopi odottaa. Minun ei tarvinnut kysellä kysymyksiä. Kuuntelin häikäistyneenä ja kirjasin ylös kaiken minkä ehdin.
”Olipas sinulla hyviä kysymyksiä”, von Bagh kuitenkin tapaamisen päätteeksi kannusti.
Ja halusi maksaa molempien kahvit.
Samuli Launonen