Elokuvantekijät pyrkivät tyylin ja sisällön liittoon, mutta harvemmin niin vaativalla tavalla kuin Sam Mendes Taistelulähetit – 1917 -elokuvassaan. Se on naamioitu etenemään lähes reaaliajassa ja näyttämään yhdeltä otolta.
– Halusin ihmisten tuntevan kulkevansa näiden poikien rinnalla, hengittävänsä samaan tahtiin heidän kanssaan, ottavan joka askeleen yhdessä. Se oli tunnevalinta… ohjaaja kertoo.
– Kun syntyi ajatus parista tunnista reaaliajassa, seuraava luonnollinen askel oli tehdä siitä katkeamaton kohtaus. Yleensä, kun tekee leikkausratkaisuja, jokaisessa leikkauksessa tulee hienoista etäisyyttä itsensä ja hahmon välille. Halusin mahdollisimman vähän etäisyyttää katsojan ja tapahtumien väliin.
– Vaikeampaa oli ratkaista miten se tehdään! Miten viedä yleisö tunnetason matkalle, saada heidät tuntemaan olonsa intiimiksi mutta samalla esitellä lähettien ylittämää aluetta ja heidän pienuuttaan siinä valtavassa tuhon panoraamassa – ilman leikkauksia! Keskustelin [kuvaaja] Roger Deakinsin kanssa miten elokuvan pitää hengittää. Kamalin versio olisi, jos vain seuraisimme lähettejä koko matkan tai he olisivat jatkuvassa lähikuvassa. Niinpä oli luotava tanssi kameran ja näyttelijöiden välille.
Ohjaaja Sam Mendes sekä elokuvan päätähdet Dean-Charles Chapman ja George MacKay.
Vuosi 1917 oli erityinen hetki ensimmäisessä maailmansodassa, minkä vuoksi Mendes päätyi valitsemaan sen tapahtuma-ajankohdaksi.
– Saksalaiset vetäytyivät Hindenburg-linjalle, ja britit olivat yhtäkkiä yksin kolmen rankan sotavuoden jälkeen. He eivät tienneet olivatko saksalaiset perääntyneet, vetäytyneet vai antautuneet. Melkein viikon he vain lilluivat tantereella, josta olivat taistelleet. Ensimmäinen maailmansota oli halvaantunut sota. Sadat tuhannet kuolivat taistellessaan edestakaisin sadan metrin levyisellä alueella Saksan ja Britannian rintamien välillä. Yhtäkkiä saksalaisten juoksuhaudat olivatkin tyhjät. Vetäytyessään he kaatoivat puut, tuhosivat puutarhat, tappoivat karjan. Halusin kertoa valtavasta tuhosta muutaman ihmisen kautta. Tarinani viestiä kuljettavasta miehestä olisi voinut tapahtua vain sillä tietyllä hetkellä vuonna 1917. Samaan aikaan sijoittui Venäjän vallankumous ja IRA:n synty Irlannissa, mutta onneksi kukaan ei vielä ollut tehnyt elokuvaa sillä nimellä!
Isoisältä pojanpojalle
Mendesin isoisän isoisoisä muutti Trinidadiin 1800-luvulla. Vuoden 1910 tienoilla hänen vähän yli kymmenvuotias isoisänsä lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin.
– Myöhemmin hän ilmoittautui vapaaehtoisena sotaan, koska kaikki hänen ystävänsä koulusta olivat lähteneet. Hän oli pieni mies, 160-senttinen. Myöhemmin hänestä tuli kirjailija, ja hän oli hyvin teatraalinen, hyvin karismaattinen ja mainio tarinankertoja. Jostain syystä hän ei koskaan kertonut sota-ajoistaan lapsilleen, Mendes paljastaa.
Outoa kyllä, hän päätti kertoa niistä lapsenlapsilleen.
– Hän oli noin kahdeksankymppinen, kun kävimme tapaamassa häntä Trinidadissa. Istuimme kuistilla, hän kaatoi itselleen rommia ja kertoi meille tarinoita. Yksi niistä käsitteli hänen tehtäväkseen annettuja viestin välittämisiä yhä uudelleen ja uudelleen.
– Hän oli pieni ja nopea, ja kun talvella sumu roikkui ei-kenenkään-maan yllä, hän oli käytännössä näkymätön. Hänelle myönnettiin mitalikin. Hän vangitsi yksinään kymmenen saksalaissotilasta. Ei kuulemma tarkoituksella. Hän oli aina hyvin vaatimaton tarinoissaan. Ne eivät koskaan olleet sankaritarinoita vaan tarinoita siitä, kuinka onnekas hän oli selviytyessään. Hän maalasi mieleeni kuvan, kuinka hän oli seissyt juoksuhaudan reunalla ja nähnyt saksalaisten pistimet sumun yläpuolella.
Mendes uskoo, että rakas vaari oli yksi syistä hänen päätymiselleen elokuvantekijäksi.
– Muistan kysyneeni isältäni miksi vaari pesee jatkuvasti käsiään. Hän selitti, että se johtuu muistoista juoksuhautojen mudasta ja tunteesta, ettei koskaan ole tarpeeksi puhdas. Se jäi mieleeni enemmän kuin pelkkinä sanoina. Albert Camus on sanonut, että ihminen pyrkii löytämään taiteen kiertoteiden kautta ne pari kolme upeaa ja yksinkertaista kuvaa, jotka ensimmäistä kertaa avasivat hänen sydämensä. Ilmeisesti hänen tarinansa avasivat 11–12-vuotiaan pojan sydämen.
Pikkupoikana Mendes ei ajatellut isoisäänsä traumatisoituneena tai miten hänen oma isänsä reagoi kuullessaan tarinat ensimmäistä kertaa.
– Luulen, että se liikutti isääni. Isoisänihän sai lapsensa vasta sodan jälkeen, eikä varmaan ole ollut oikeaa hetkeä kertoa heille sodasta. Lastenlasten myötä hän ehkä tunsi suurempaa tarvetta puhua. Samalla hän saattoi vajota syvemmälle traumaan, sillä minä ja kolme serkkuani olimme yllättyneitä ja järkyttyneitä joidenkin tarinoiden raakuudesta.
– Kerran hän oli juossut ei-kenenkään-maalla ja kompastui nuoreen ja kauniiseen miehen, joka vain makasi paikoillaan ja tuijotti häntä. Mies torjui avun sanoen kuolevansa. Isoisäni ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa vaan raahasi hänet selässään vallihautaan. Siellä isoisäni havaitsi miehen kuolleen vihollisen luoteihin, jotka olisivat muuten osuneet häneen. Kuoleva nuorukainen oli pelastanut hänen henkensä, eikä hän ollut tajunnut sitä.
Colin Firth tekee lyhyen esiintymisen kenraalin roolissa.
Epävakaalla pohjalla
Elokuva ei ole yksiselitteisesti Mendesin isoisän tarina, vaan siinä on palasia tarinoista, joita Mendes keräsi Imperial War Museumissa ja muissa vastaavissa paikoissa.
– Metsässä laulava sotilas perustuu lukemaani tarinaan, jossa joku törmäsi metsässä sotilaisiin, jotka kuuntelivat kun yksi heistä soitti ranskalaisesta maatalosta kannetulla pianolla Debussyn nokturnoa. Se oli hänen mukaansa kauneinta musiikkia ikinä johtuen myös asiayhteydestä. Kolmen rintamavuoden aikana hän ei ollut kuullut musiikkia, mikä kosketti minua, jäi mieleeni ja muuttui lauluksi metsässä.
– Se on faktaan perustuvaa fiktiota. Tarinan taustat ovat totta mutta hahmot keksittyjä, kuten teoksissa Länsirintamalta ei mitään uutta, Ilmestyskirja. Nyt ja Pelastakaa sotamies Ryan. Ei ollut ketään sotamies Ryania, mutta hän sai edustaa jokamiestä, kaikkia yksilöllisiä mutta näkymättömiä sotilaita nimettömissä haudoissa ja heidän kokemuksiaan.
Mendesin ja Deakinsin tärkeimpiä referenssejä olivat muiden elokuvien sijaan valokuvat vuosien 1914–1918 juoksuhaudoista.
– Jopa Skyfallissa oli enemmän viittauksia muihin elokuviin ja vastaaviin. Jean-Pierre Melvillen elokuvaan tai Francis Ford Coppolan ja [kuvaaja] Gordon Willisin Kummisetään, mutta tässä ei ollut sellaisia.
– Taistelulähetit on erilainen elokuva kuin minä tai Deakins olemme ikinä tehneet, ja se oli hienoa mutta samalla ajoittain pelottavaa. Oli mukava astua tuntemattomalle alueelle, mutta samalla hermostutti tehdä vaikka yhdeksän minuutin ottoa. Vaikka 8 minuuttia ja 45 sekuntia kaikki olisi loistavaa, kaikki pitää aloittaa alusta, mikäli viimeisten 15 sekunnin aikana jotain menee pieleen. Oli tuskastuttavaa tehdä uudelleen ja uudelleen, kunnes koko otto oli täydellinen.
Tarkoista suunnitelmista huolimatta kaikki kuvausolosuhteet eivät mahdollistaneet pikkutarkkaa ennakointia.
– Koko matkan kattavan tarkan kartan luomisen jälkeen vain toivoi onnekkaita sattumuksia, spontaanisuutta ja hetkiä, joissa… Georgen ei juurikaan tarvinnut näytellä joessa ollessaan, hän oli todella sankarillinen. He molemmat olivat, mutta George erityisesti. Ainut asia, mitä hän ei tehnyt oli takaperin alas portaita putoaminen, mutta jos olisin kysynyt, hän olisi suostunut. Lopun juoksussa hän tosiaan meni kanveesiin. Olin varma, että hän ei nousisi siitä ja saisimme jopa tilata ambulanssin. Hänet tosiaan tyrmätään, mutta hän oli niin täysillä mukana ja päättäväinen, että se oli todella koskettavaa.
Olosuhteet olivat vaativat kameran toisellakin puolella.
– Sotilaita kutsuttiin mud wranglereiksi. Kuvauksissa oli vain vanhaa kunnon englannin maaperää, johon oli lisätty vettä, mutta siinä oli mahdotonta seistä. Kaaduin niin monta kertaa. Riippumatta kaikista vuorikiipeilyvälineistä tai jääraudoista jalkineissa. Maa yksinkertaisesti liikkuu jalkojen alla. Kuvaajat tekivät uskomatonta työtä vain pysyessään pystyssä. Ei-kenenkään-maa oli aidosti ahdistava ja kuvaukset siellä kestivät kauan, koska kaikki oli niin epävakaata. Silti kaikki olivat iloisia, että teimme vain elokuvaa emmekä eläneet sen keskellä.
Yksi monien puolesta
Taistelulähettien henkilökohtaisuudesta kertoo, että se on ensimmäinen elokuva, jota Mendes on ohjaamisen lisäksi kirjoittanut.
– Tarkistin sähköpostin kymmenen minuutin välein. Onko se luettu? Pitivätkö he siitä? Vastaavatko he… Henkilökohtaisuus tekee herkkänahkaisemmaksi, Mendes tunnustaa.
Hän ei pysty sanomaan yhtä tarkkaa vastausta siihen, miksi juuri tässä vaiheessa elämäänsä päätti tarttua isoisänsä tarinaan.
– Elämme hyvin itsekeskeisessä kulttuurissa, ja oli sukupolvi ihmisiä, jotka uhrasivat kaiken jonkin itseään isomman vuoksi. He uhrautuivat vapaan ja yhtenäisen Euroopan puolesta, mikä meidän olisi hyvä muistaa nyt. Sen oli tarkoitus auttaa heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan elämään vapaassa maailmassa. Kuulostaa idealistiselta, tiedän, mutta jos tarinankertoja ei ole idealistinen, kuka sitten on?
– On harvoja tilanteita, joissa ihmisyys todella punnitaan. Sodassa ihmiset joutuvat äärirajoille. Ryömittyään vedessä ajelehtivien ruumiiden läpi Schofield romahtaa. Elävien ja kuolleiden välinen raja on hiuksen hieno. Yritin kai kertoa tarinan yleismaailmallisista teemoista: rakkaudesta, ystävyydestä, mitä tarkoittaa paluu kotiin ja miltä tuntuu taistella jonkin puolesta. Yksi sotilaista kuorma-autossa sanookin, ettei se edes ole heidän maansa. Silti he lähtivät, koska taistelivat jonkin omaa maataan isomman puolesta.
– Se on jotain mitä tunnen vahvasti, enkä halunnut tehdä kuivaa historiallista elokuvaa. Halusin, että sen voi mennä katsomaan ja ymmärtää tietämättä mitään ensimmäisestä maailmansodasta. Alussa on vain päivämäärä, se on ainut mitä pitää tietää. Kaikki muu selittyy elokuvan aikana, ja oli tärkeää tehdä se helpoksi lähestyä. Halusin tuoda nykyaikaan sodan, joka uhkaa hukkua ajan virtaan mutta joka oli minun sukupolvelleni yksi tärkeimmistä hetkistä historiassamme.
Valtavalla näyttämöllä
Pääosissa nähdään kaksi mainiota nuorta näyttelijää, Dean-Charles Chapman ja George MacKay.
– Schofield astui koekuvauksiin ja oli George, arvokas, suopea ja komea vanhanaikaisella tavalla. Varautunut mutta täynnä fyysistä läsnäoloa. Dean oli Blake, puhelias, hassu tarinoija, ehkä vähän alaluokkainen, vähän hauskempaa seuraa pubissa, tiedäthän. Ja kuten sodassa voi käydä, kaksi ihmistä, jotka eivät normaalisti kohtaisi saati kävisi tuopillisella yhdessä, ystävystyvät. Sodan liekeissä taotut ystävyydet ovat jotain, mitä otin mukaani Imperial War Museumissa lukemistani kirjeistä.
George MacKay esittää Schofieldiä.
– Harjoittelimme kauan, ja aloin hioa ja muuttaa hahmoja vastaamaan sitä mitä he niihin toivat. Tavoitteemme oli, että kun kamerat käynnistyvät, mikään ei ole heille outoa tai vierasta. He viettivät univormuissaan kuukausia, tunsivat aseensa ja tiedostivat kameran läsnäolon vain sivusilmällä. Ja niin kävi, paljolti valmistautumisen ansiosta mutta paljon myös koska he ovat hyvin lahjakkaita. Kameran ulkopuolella heille kehittyi bromance, joka helpotti minun työtäni.
Erikoiseen tekotapaan Mendes ammensi kokemuksistaan teatteriohjaajana.
– Teatteri on live-elokuvaa, jossa kukaan ei sano ”cut”. Ei ole tavatonta teatteriohjaajalle sanoa näyttelijöilleen: ”Ok, olemme valmistautuneet kahdeksan viikkoa, tämä on ensimmäinen läpiajo. Nähdään kahden ja puolen tunnin kuluttua.” Minun työni oli antaa Georgelle ja Deanille rohkeutta ja itsevarmuutta nostaa tämä ilmaan, saada se tuntumaan heidän omaltaan. Saatoin ohjailla ja houkutella, muistuttaa teknisistä yksityiskohdista, mutta pääasiassa minun piti antaa heidän ennemmin elää kuin näytellä. Samasta on kyse teatterissa.
– Käytin kokemustani luodakseni rytmiä turvautumatta leikkauksiin, mietin millaista tahtia yleisö sietää, miten ilta etenee olematta vain jatkuvaa päällekäyvää toimintaa. Harjoittelin sitä teatterissa, mutta lopputulos on hyvin elokuvallinen kokemus. Teatterissa tätä olisi tietysti mahdoton toteuttaa, koska tässä kuljetaan kilometrikaupalla muuttuvassa maisemassa.
Elämää kuoleman jälkeen
Mendesille isoisän kertomukset olivat enemmän kuin sotatarinoita.
– Hän kertoi elämän hauraudesta ja siitä, kuinka onnekkaita olemme, kun meillä on mitä on. Muistettavin tarina taisi olla, kun he joutuivat vihollistykitykseen ja hänen kanssaan värväytynyt ystävä sai suoran osuman ammuksesta. Hän kirjaimellisesti katosi jättämättä ruumista. Vanha mies kertoi sen nuorelle pojalle kehottaakseen tätä tarttumaan elämään kaksin käsin. Se on arvokasta ja voi olla ohi noin vain.
Dean-Charles Chapman esittää Blakea.
– Olen saanut syntyä rauhan aikaan, eikä ajatus sodasta käynytkään pienessä mielessäni. Kymmenkesäisenä en edes tiennyt mitä juoksuhaudat ovat. Tässä on hyvin vähän taistelua, se on elokuva matkasta, tehtävästä. Schofield on alussa totaalisen kypsä sotaan, hän ei halua olla siellä eikä ymmärrä miksi hänen täytyy. Hän on selvinnyt Sommen taistelusta, nähnyt kuolemaa ja tuhoa mittakaavassa, jota on vaikea kuvitella. Lopulta hän kuitenkin ymmärtää tehtävänsä ja tarkoituksensa. Hänet on lähetetty pelastamaan iso joukko miehiä. Se oivalluksen matka kyynikosta uskovaksi oli isoisäni sanoma. Hänen sotansa oli monin tavoin järjetön, mutta katso mitä sen lopputuloksena syntyi.
– Sommen kentät ovat nyt maatiloja, ja kävimme siellä Roger Deakinsin kanssa. Eräs farmari kehotti meitä kumartumaan ja katsomaan mitä löytäisimme. Lähes siinä missä seisoimme oli kranaatinsiruja ja piikkilangan pätkiä. Maanviljelijä kertoi, että joka vuosi löytyy uusia ruumiita ja kestää satoja vuosia ennen kuin kaikki on noussut pintaan. Pari viikkoa aikaisemmin oli löytynyt luuranko, jonka varusteissa oli savukekotelo. Kotelossa oli ollut täysin säilynyt kirja, jota sotilas oli lukenut. Siinä oli hänen nimensä, jonka perusteella pystyttiin löytämään hänen lapsenlapsensa. Se antoi idean Schofieldin kantamaan rasiaan.
Tekniikka edellä?
On helppo tarttua elokuvan erikoiseen toteutustapaan, ja Mendes puhuu siitä mielellään. Mutta ei briljeeratakseen.
– Elokuva näyttää jatkuvalta kohtaukselta, mutta tietenkään sitä ei ole tehty yhdellä otolla enkä ole koskaan niin väittänytkään. En haluaisikaan keskittyä siihen, miten se on tehty, vaan miksi se on tehty niin. Kameratelineiden rakentaminen ja Roger Deakinsin nerokkuus tekevät tietysti kuvaustavasta kiinnostavan, mutta en halua sitä ajateltavan itsetarkoituksellisena jippona. Jos katsoessaan jää ihailemaan kameran liikettä, olemme epäonnistuneet.
– Jokainen hetki, kun kamera seuraa näyttelijöitä, on tunnetason valinta. Puhun siitä etukäteen mielelläni, jotta tekniseltä kannalta ei olisi yllätyksiä, kun elokuvaa menee katsomaan vaan voi viimeistään ensimmäisen vartin jälkeen keskittyä poikien kokemuksiin.
Pari hyvin erilaista hetkeä nousee Mendesin mieleen haastavimpina toteuttaa.
– Kuolinkohtaus, koska se oli pisin otto. Sen piti tuntua todelta tunnetasolla, mutta se oli teknisestikin haastava. Pumppu pumppasi verta, ja kuvaajan piti olla hyvin hienotunteinen. Samalla piti saada kuvattua sormusten ja tuntolevyn irrotus, valokuvan esiin kaivaminen. Piti miettiä, miten ja milloin synkästä hetkestä siirrytään eteenpäin.
– Toinen oli kohtaaminen vauvan kanssa raunioissa. Yhteys vauvana ja sotilaan välillä oli ihana, ja rukoilin ettei kameramies mokaisi viimeisillä sekunneilla. Edellisessä otossa hän oli kompastunut, mutta seuraavassa syntyi taikuutta, joten odottamisella oli tarkoitus.
– Vaikeimpia olivat kohtaukset, joissa piti yhdistää teknistä pikkutarkkuutta ja tunnetilan vangitsemista. On toivottava onnistuvansa, sillä ne hetket eivät toistu samanlaisina. Vauva ei tee toiste mitä teki ja niin edelleen. Kun se onnistuu, tuntee uskomatonta riemua, aivan erilaista kuin ”normaalin” elokuvan tai näytelmän yhteydessä.
Teksti: Kirpi Uimonen, Beverly Hills
Kuvat: Universal Pictures & Storyteller Distribution Co, LLC.
