Lainelautailijoista, jotka eivät surffaa, märkien kissojen kautta sukupuolenkorjauksesta haaveileviin meksikolaisiin huumepomoihin – Cannesissa oli tänä vuonna joitakin todella villejä kortteja. On aika poimia niistä mieleenpainuvimmat. Hyvässä mielessä mutta myös pahassa.

Cannes on vihdoin, vihdoin ohi. Pääkilpasarjan parhaiten tunnettujen ohjaajien pudotetua pallon ja tarjottua pettymyksiä Coppolan nolosta Cronenbergin tylsän kautta Sorrentinon kammottavaan jury osui lopulta oikeaan.

Verta on kaikkialla. Kaikkialla. Vieressäni istunut nainen, joka on selväsi kamppaillut jo jonkin aikaan, peittää päänsä takillaan. Niin hän istuu koko loppuelokuvan ajan. Hän ei ehkä ole väärässä.

Puolittain jo odottaa, että indie-elokuvien tekijät saavat tuoreet työnsä valmiiksi juuri ennen ensi-iltaa Cannesissa. Niin käy joka vuosi. Mutta sitä ei olisi odottanut George Milleriltä.

”Vietän hiljaista elämää enkä saa minkäänlaista kunnioitusta kotona, Meryl Streep kertoo Cannesissa, mikä on lohdullista. Samoin on hänen tunnustuksensa, että hän ikävä kyllä ”hyvin krapulainen”. On ehkä hieman aikaista todeta niin, mutta jos Meryl syleilee villimpää puoltaan, hänen ajoituksensa saattaa olla täydellinen.

Viimeisimmällä levyllään Taylor Swift myöntää olevansa ”niin tuottelias – se on taidetta”, mutta kaikki eivät pysy hänen tahdissaan. Ranskalaisohjaaja Quentin Dupieux tuntuu julkaisseen vinkeroita elokuvia muutaman kuukauden välein, mutta Cannesissa häneltä lopulta loppui virta.

Tämä on pakko nähdä!

Aki Kaurismäki puhui medialle Kuolleiden lehtien tiedotustilaisuudessa.

Kuolleet lehdet on Alma Pöystin ja Jussi Vatasen ensimmäinen yhteistyö Kaurismäen kanssa.

Se ei ole mikään yllätys, ja silti se on: Justine Trietin Anatomy of a Fall voitti Kultaisen palmun. Kaikki tuntuvat pitävän siitä, kaikki rakastavat saksalaisnäyttelijä Sandra Hülleria siinä. Iso osa toimittajista on kuitenkin jo viikon hokenut, että Palmun pitäisi mennä Auschwitz-draamalle The Zone of Interest, vaikka myös Kuolleiden lehtien voitto olisi ihanaa. Iso osa, emme me. Me olisimme valinneet Kaurismäen, jonka elokuva oli kilpasarjan ainut, joka todisti elämän olevan elämisen arvoista.