Elokuvan mestarit: Ingmar Bergman oli ihmismielen syväluotaaja

Ruotsalainen Ingmar Bergman (1918–2007) oli 1900-luvun tärkeimpiä elokuvantekijöitä.

Bergman jakoi aikansa teatterin ja elokuvan välillä kutsuen edellistä vaimokseen ja jälkimmäistä rakastajattarekseen. Kuudessa vuosikymmenessä hän ohjasi yli 170 näytelmää sekä noin 50 pitkää elokuvaa ja tv-sarjaa, joista useimmat hän myös käsikirjoitti. Lisäksi hän kirjoitti kirjoja, näytelmiä ja muiden ohjattavaksi päätyneitä käsikirjoituksia.

Bergmanin parhaat elokuvat ovat sekä henkilökohtaisia että universaaleja. Tekijänsä tunteita ja ajatuksia peilaten ne pureutuvat ihmismielen syvimpiin kerroksiin toistuvina teemoinaan usko ja epäilys, pahuus ja väkivalta, seksuaalisuus ja sen tukahduttaminen.

Papin pojaksi Uppsalassa syntyneen Bergmanin varhaiset elokuvat ovat arkirealistisia draamoja elämän koettelemista nuorista. Tämän vaiheen huipensivat viiltävän kaunis Kesäinen leikki (1951) ja aistillinen Kesä Monikan kanssa (1953). Tekijänsä tyylikirjoa lavensivat ekspressionistinen sirkusdraama Viettelysten ilta (1953) sekä lempeä rakkauskomedia Kesäyön hymyilyä (1955).

Kansainväliseen mestariluokkaan Bergman nousi 1950-luvun lopulla. Apokalyptinen Seitsemäs sinetti (1957) kertoo uskonsa kanssa kamppailevasta ritarista keskiajalla. Lyyrisessä Mansikkapaikassa (1957) iäkäs professori tekee tiliä elämästään. Raiskauksesta, murhasta ja kostosta keskiajalla kertova Neidonlähde (1960) jätti jälkensä jopa kauhuelokuvan historiaan.

Uransa alusta saakka Bergman piti ympärillään vakituista työryhmää. Sen avainhenkilöitä olivat näyttelijät Harriet ja Bibi Andersson, Max von Sydow, Erland Josephson ja Liv Ullman. Tärkeimmäksi työtoveriksi nousi 1960-luvulla kuvaaja Sven Nykvist, jonka kanssa Bergman loi pelkistetyn, lähikuvia painottavan tyylinsä.

Bergmanin 1960-luvun käynnisti Jumalan hiljaisuutta käsittelevä trilogia: Kuin kuvastimessa (1961), Talven valoa (1963) ja Hiljaisuus (1963). Uskosta luopumisen ohella pessimistinen trilogia käsitteli mielenterveyden järkkymistä, ydinsodan pelkoa sekä torjuttua ja hallitsematonta seksuaalisuutta.

Fanny ja Alexander (1983)

Mestariteosten sarjaa jatkoivat mielen järkkymistä kuvaavat Naisen naamio – Persona (1966) ja Sudenhetki (1968) sekä väkivallan ongelmaan pureutuvat Häpeä (1968) ja Intohimo (1969). Kärsimyksen teemaa käsitelleen elokuvasarjan huipensi järisyttävä Kuiskauksia ja huutoja (1972). Bergmanin myöhäisiä huipputöitä ovat äidin ja tyttären kipeästä kohtaamisesta kertova Syyssonaatti (1978) sekä Saksassa valmistunut hyytävä Marionettien elämästä (1980).

Bergmanin pelkistetty tyyli soveltui myös televisioon, johon hän kirjoitti ja ohjasi kolme loistokasta minisarjaa. Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973) kertoo idylliseltä näyttävän liiton hajoamisesta. Kasvotusten (1976) kuvaa psykiatrin henkistä romahdusta niin rajusti, että sen tv-esitys aiheutti väitetysti itsemurhien aallon sekä Ruotsissa että Suomessa.

Televisiolle valmistui myös Bergmanin testamentiksi kutsuttu, Jörn Donnerin tuottama Fanny ja Alexander (1983), josta edellisten tavoin tehtiin myös lyhyempi teatteriversio. Osin omaelämäkerrallinen kuvaus kahden sisaruksen varttumisesta 1900-luvun alun Ruotsissa nostaa esiin kaikki Bergmanin keskeiset teemat, mutta lähestyy niitä seestyneen sovittelevasti ja elämänmyönteisesti.

Tarmo Poussu

Kirjoittaja on Ilta-Sanomien ja Apu-lehden elokuvakriitikko. Hän on arvioinut elokuvia myös TV1:n Aamu-tv:n Tähtihetki-ohjelmassa. Hän menetti sydämensä elokuvalle 12-vuotiaana, ja kaikesta voi syyttää Alfred Hitchcockin Psykoa.

Aiheeseen liittyvät jutut