Tamperelainen komediaryhmä Kummeli julkaisi 50. juhlajaksonsa 30-vuotta täyttäneen sketsisarjan kunniaksi. Olli Keskisen, Heikki Silvennoisen, Timo Kahilaisen ja Matti Grönbergin luoma sarja on sekä suomalaisen sketsiviihteen kulmakivi että Monty Pythonin lisäksi yksi huumorikasvatukseni peruspilareista. Uutinen juhlajaksosta ja sen julkaisusta istutti kuitenkin epäilyksen siemenen mieleeni.
Entä jos aika on jo ajanut Kummelin ohi?
En erityisemmin ollut innostunut katsomaan Yle Areenasta uutta – ja näillä näkymin viimeistä – jaksoa Kummelia. Tiedostin kylläkin jakson potentiaalin. Juhlajaksolla olisi huikea mahdollisuus jättää hyvä jälkimaku komediasarjalle, jolla on erittäin suuri nostalgia-arvo minulle. Parhaimmillaanhan se voisi toimia kaiken kruunaavana lopetuksen legendaariselle tv-sarjalle.
Kolikon kääntöpuolella kuitenkin kummitteli pelko karvaasta pettymyksestä: liian usein tv-sarjojen uudelleenlämmittelyjä leimaa laiska mikrotuksen sivumaku, joka tulee katsojien nostalgianälällä ratsastamisesta.
Kummelin aika ja teot
Pohdin hetken myös, haluaisinko nähdä kotimaisia komediaidoleitani ikääntyneinä.
Juhlajakson alussa siviilivaatteissaan seisovat Timot Heikki ja Kahilainen odottavat miljardejaan tv-johtajalta (Heikki Hela). Johtaja polkaisee jakson käyntiin mainiosti ikäkysymykseen viittaavalla Tammerkosken tokaisullaan. Nostalgisen Kummeli-tunnusmusiikin soidessa huoleni alkoivat vähitellen haihtua. Tunsin luissani, kuinka koomikot olivat ladanneet akkujaan tätä juhlajaksoa varten. Eero Kakon (Olli Keskinen) ilmestyessä ruutuun ymmärsin, että Kummeli-porukka pystyisi tarjoilemaan vanhan kaavan avulla toimivan jäähyväisjakson.
Tunnin mittainen huvittelu tuntui heti alusta asti hyvällä tavalla tutulta, mutta myös ihastuttavan raikkaalta. En osannut heti sanoa, oliko tunteeni taustalla ohjaajan tuoliin vielä viimeisen kerran istuutuneen Matti Grönbergin ote vai pitkä tauko komediaryhmän tuotannossa.
Oma katselutaukoni Kummelin parissa saattoi myös vaikuttaa asiaan.
Ohjaaja Grönberg oli edellisen kerran puikoissa vuoden 2008 Kummeli: Alivuokralainen -elokuvassa. Kyseinen leffa on myös viimeisin Kummeli-elokuva, jonka kävin katsomassa elokuvateatterissa, ja olen nähnyt sen vain tuon ainoan kerran. Muistan sen olleen itselleni pienoinen pettymys. Ehkä Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen kirjoittama farssi toimi paremmin teatterin näyttämöltä nautittuna.
Alivuokralaisen pettymyksen ja huonojen arvostelujen takia en edes vaivautunut katsomaan kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyttä, komediaryhmän toistaiseksi viimeisintä ja laiskasti nimettyä elokuvaa Kummeli V (2014).
Kummeli: Alivuokralainen
Sen sijaan nostalgisoin useinkin elokuvaa, joka oli myös ensikosketukseni Kummelin hahmojen maailmaan. Omissa kirjoissani suomalaisen sketsiviihteen klassikkoelokuvaksi kohotettu Kummeli Stories on myös mielestäni edelleen ryhmän paras elokuvallinen tuotos. Kummeli Kultakuume on kyllä legendaarinen (”Tuttu korkkareista”), mutta nähdäkseni Kummelin pöhköyden kauneus ja hienous on aina päässyt parhaiten esille lyhyempien sketsien kanssa.
Kummeli Storiesin tapauksessa ryhmä onnistui säilyttämään sketsisarjan parhaat puolet, jossa Kummelin hahmo- ja sketsikavalkadia saadaan kattavasti esiteltyä. Yksikään hahmo tai tarina ei dominoi liikaa ruutuaikaa. Stories onnistui myös tuomaan elokuvassa esitellyille sketseille omanlaisen elokuvallisen kehyskertomuksen Suomen ja Luxemburgin välisen fiktiivisen sodanjulistuksen myötä. Jo Eero Kakon studiojuonnoista näkee, että Kummeli hyötyy kehyksestä, joka raamittaa ja pystyy tarjoamaan rytmin ja nollapisteen sketsien väliin.
Juhlajakson humuissa innostuin katsomaan myös edellä mainitsemani Kummeli V -elokuvan. Ilokseni huomasin, että leffasta löytyy samankaltainen kehys kuin Storiesissa. Elokuvan yksittäiset tarinat kietoutuivat tavalla tai toisella (vaikkakin osa erittäin, erittäin löyhästi) kansainvälisille markkinoille suunnatun, suuruudenhullua scifi/fantasiaa edustavan feikkielokuvan Excalibur IV ympärille.
Sen verran sanottakoon, että Kummeli V ei ollut yhtä hauska kuin legendaarisimmat Kummeli-elokuvat, mutta siinä oli hetkensä. Kaikista kehnoista arvioista ja arvosanoista huolimatta nautin siitä selkeästi enemmän kuin Alivuokralaisesta. Voiko olla, että elokuvaa ei ymmärretty täysin sen ilmestyessä?
Tietysti osa vitseistä ei ole hauskoja ja elokuva taipuu liian helposti erilaisten genreparodioiden puolelle. Jos teet komediaelokuvan, senhän on nauratettava, eikö totta?
Nautintoni johtui siitä, että koin Heikkien Vihisen ja Silvennoisen sekä Timo Kahilaisen käsikirjoittaman elokuvan kuvaavan sketsiensä kautta maskuliinisten egojen haurautta. Kyseinen teema on tuttu monesta Kummeli-sketsistä ja se esiintyy myös aiemmissa elokuvissa.
Tarinoiden konfliktit syntyivät miesten suuttuessa joko toistensa tekojen tai naisten sanojen seurauksena. Oli kyse sitten Panomieheksi tituleeratusta urkukorjaajasta, ylimielisestä elokuvatuotantotiimistä tai selän takana kuiskutteleville lähikaupan tädeille suuttuneista mieslapsista, Kummeli V:n naurunalaisuuden keskiössä ovat miesten herkät egot.
Kummeli V ei ole hauskin Kummeli-elokuva, mutta se on kyseisen käsikirjoitusryhmän temaattisesti selkein teos – mikä toisaalta ei vaadi paljoa.
Tätä kirjoittaessa pohdin, kuinka pitkälle uskallan mennä yli seitsemän vuotta vanhan sketsikomediaelokuvan temaattisessa analysoinnissa. Kummeli on äijäporukan pelleilyparaati, mutta komedian toimivuus riippuu aina siitä, miten pelleilyn takaa paistaa tosielämä. Kummeli kuvaa parhaimmillaan tunnistettavasti meidän ihmisten absurdeja luonteita, tapoja käyttäytyä tai normeja (”normipäivä…”). Jos pohtisimme vaikkapa alapäävitsien kategoriaa, siihenkin pätevät samat tunnistamisen kriteerit. Vitsit toimivat, koska meistä kaikista tulee ulos samat ulosteet.
Kummeli V
Tästä syystä mielestäni Kummeli V ansaitsisi pienimuotoisen kriittisen uudelleentarkastelun, koska aikalaisarvosteluissa se tyrmättiin aika yksimielisesti. Vuodesta 2021 käsin Kummeli V tuntui yllättävän ajankohtaiselta, jolloin maskuliininen ego tuntuu olevan erittäin, erittäin ahtaalla, vaikka samat yhteiskunnalliset rakenteet ja asenteet edelleen ylläpitävät egoilua.
Kummeli on aina osannut nauraa miesten hölmöilyille, ja uskon sarjan kasvattaneen ja muovanneen omaa itseironista suhtautumistani turhaa miehistä älämölöäni kohtaan.
Kummelin alkeet
Kummeli V –elokuvaa katsoessani tajusin kotimaisen komediaryhmän viehätyksen olevan ainakin osittain pöhköyden keskeltä paistavassa kotikutoisuudessa. Tästä syystä pohdinkin, veikö Aleksi Mäkelän ohjaus jotain pois elokuvalta.
Tämä kysymys ei ole reilu, koska Mäkelä osaa tuoda jokaisen tarinaosion vaatimaa genretietoista tunnelmaa, oli kyse sitten lähi-Siwan ryöstöoperaatiosta tai suomenruotsalaisten kesämökkiläisten painajaisskenaariosta. Tällä kertaa myös värimäärittelyn avulla erotetaan toisistaan irralliset tarinat, mitä ei aikoinaan tehty Storiesin tapauksessa. Vaikka tämä viimeistellyn näköinen kuvasto on nykystandardien mukaisesti tehty ja toteutettu, se on kuitenkin vain esteettinen lisäkerros hahmojen maailman, tarinankerronnan ja vitsien päällä.
Mutta voiko Kummelin pöhköyden viehätys perustua genreparodioiden sijaan aivan johonkin muuhun? Miksi alkuperäisestä tv-sarjasta tuli niin suosittu?
Tietysti on muistettava, että tv- ja elokuvatuotantojen standardit ovat kehittyneet sitä mukaa kuin teknologiakin on kehittynyt. Todennäköisesti alkuperäinen Kummeli-tv-sarja sekä Stories- että Kultakuume -elokuvat näyttäisivät tänä päivänä tuotettuina paljon viimeistellymmiltä. Toisaalta törmään jatkuvasti sisällöntuottajiin, joiden TikTok-videot muistuttavat kotikutoisuudessaan alkuajan Kummelista.
Uskallan väittää, että suurin osa Kummelin hauskuudesta ei ole siinä, miten paljon katsoja pystyy uppoamaan tarinoihin tai hahmoihin mestarillisen ohjauksen tai genretietoisen parodian kautta. Väitän, että osa sketsiviihteen nautinnosta tulee koomikoiden omistautumisesta sketsihahmojen hölmöilyyn. Koomikko asettaa itsensä hahmon kautta naurunalaiseksi. Tietysti tähän liittyy myös, miten paljon vitsissä on samastumispintaa tai miten hyvin katsoja tunnistaa vitsin kohteen, mutta koomikon omistautuminen on tärkein osa sketsihahmolle nauramista.
Kehittelin parisen vuotta sitten teorian siitä, miksi saatan nauraa hekottaa Kummelissa nähdyille toilailuille, mutta toisaalta en koe samanlaista lämmintä kutinaa vatsapohjassani Putous –sketsiviihteen parissa. Tuo livelähetyksenä toteutettu prime time -spektaakkeli ei ole koskaan kummemmin edes huvittanut minua.
Huumori on helppo laji arvostella, koska sillä on selkeät ulkoisesti havaittavat mittarit: katsojaa joko naurattaa tai ei naurata.
Putouksen ollessa suosituimmillaan 2010-luvun alussa pohdin sitä, miksi esimerkiksi Eero Kakon juonto toimii, mutta melkein samankaltaisessa, mutta paremmilla puitteilla varustetussa studioympäristössä Jaakko Saariluoman juontama ohjelma ei kutkuttanut (tai ei edelleenkään kutkuta) nauruhermojani.
Uskon Putouksen liveformaatin olevan pääsyyllinen tähän.
Tavallaan Putous menee ainakin oman käsitykseni mukaan täysin vastakkaiseen suuntaan kuin vaikkapa aiemmin käsitelty Kummeli V. Vaikka osa sketseistä on kuvattu ja editoitu etukäteen, suurin osa Putouksen ohjelmasisällöstä on sketsihahmokilpailua tai muuta studioyleisön edessä improvisoituja sketsitaiteilua. Putous ei mene silotellumpaan, elokuvalliseen suuntaan, vaan pikemminkin riisuu sketsihahmoilta miljööt ja arkitodellisuuden. Koska en ole seurannut Putousta muutamaa tuotantokautta enempää, en voi ottaa tarkemmin kantaa sarjan käsikirjoittamiseen. Käsittelen sarjan antia teoreettisemmalla yleistasolla. Jos nautit sarjasta, olen iloinen löytämästäsi viihdearvosta.
Kummeli taiteilee oman kulta-aikansa parhaissa sketseissä hahmon keinotekoisuuden ja hahmon esittäjän tunnistettavuuden ristipaineissa hyvin. Puolet vitsistä on Heikki Silvennoisen tunnistaminen naurettavan keinotekoisen (ja usein halvan) peruukin, pullonpohjalasien ja tekoviiksien alta. Tästä huolimatta hyväksymme katsovamme sketsiä, joka on saanut inspiraationsa elävästä elämästä. Myös sketsien ja niissä esiintyvien hokemien toisto takovat vitsit katsojien mieleen ja luovat odotuksia vitsien suhteen.
Putous yrittää koota oman sketsiohjelmaformaattinsa samoista palikoista (halvat peruukit, näyttelijöiden tunnistaminen ja hokemat), mutta ei mielestäni löydä samaa taikaa. Kun katsoja tietää katsovansa livelähetystä, osa sketsihahmon tunnistettavuudesta katoaa. Hahmon ja näyttelijän välisen ristipaineen tasapaino järkkyy. Studioympäristö nostaa katselukokemuksen pintaan hahmojen keinotekoisuuden tavalla, joka ei ole hauska, vaan vaivaannuttava. Vaikka Jaakko Saariluoma on Putouksessa sketsihahmojen hullukurisuuden ankkuroiva eerokakkomainen juontaja, hän on kuitenkin oma itsensä.
Saariluoma ei esitä hahmoa, vaan on oma itsensä, muistakin ohjelmista tuttu ja tunnettu juontajapersoona. Kakko oli sen sijaan Olli Keskisen esittämä fiktiivinen hahmo. Ero saattaa olla pieni, mutta käänteentekevä sketsihahmojen vaatiman ”todellisuuden” kanssa. Kakon studiopersoona oli lämminhenkinen ja ystävällisen lähestyttävä, mutta vain yksi sketsiohjelman hahmoista.
Eero Kakko. Kuva: Yle Kuvapalvelu.
Olli Keskinen on Eero Kakko, mutta Eero Kakko ei ole Olli Keskinen. Kummeli-hahmoihin ja heidän todellisuuteensa on helpompi antautua katsojana, jos kaikki ovat mukana samalla tavalla. Siinä missä Saariluoma on helppo nähdä nauruaan pidättelevänä ja silmiään yleisön kanssa pyörittelevä ”aikuisena”, Kakon avulla Keskinen saatiin upotettua sketsihahmojen todellisuuteen mukaan. Keskinen oli näin ollen niin leikissä mukana.
Kummelin vahvuus oli myös erilaiset kuvauspaikat Pirkanmaalla. Oli kyseessä sitten omakotitalon piha, korjaamo tai talvinen puisto, arkisissa ympäristöissä koikkelehtivat Kummeli-hahmot saivat fyysisen tapahtumapaikan huumorilleen. Studiossa liveyleisön kanssa hölmöily ei Suomessa mielestäni toimi, koska oikea miljöö puuttuu. Tietyt hahmot ja vitsit saattavat toimia, mutta eivät kaikki. Olisiko Työkoneiden arvonta -sketsi toiminut liveyleisöllä?
Liveyleisö on haastava, etenkin jos vitsit pitää improvisoiden nyhtäistä tyhjästä. Vedetään hatusta –ohjelman formaatti oli ikävä osoitus siitä, että improvisaatiohuumoriin tarvittavat hoksottimet ja tilannetaju vaativat todella paljon. Ohjelma oli surullista katsottavaa, jos amerikkalainen alkuperäissarjan Whose Line Is It Anyway? improvisaatiotykitys oli tuttu.
Palatakseni Kummeli-ryhmän juhlajaksoon, uskon jakson suhteellisen kotikutoisen ulosannin toimivan viimeisteltyä elokuvaestetiikkaa paremmin. Juhlajakson Kummelisetä-osiossa tietysti haetaan mafiaelokuvien tunnelmaa, mutta Grönberg ei lähde hakemaan Mäkelän lailla sketsin esikuvien estetiikasta mallia liikaa.
Käytin sanaa ”suhteellinen”, koska jaksoa ei kuitenkaan ole kuvattu iPhonella, ja tekijöillä on ollut ”miljardibudjetti” käytössään. Kuvauskalusto on kehittynyt laadukkaampaan suuntaan 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun tv-sarjan kuvauksista. Uudessa jaksossa käytetään gimbaalilla tai steadycamillä varustettua kameraa kuvausvälineenä, jos kamera ei ole täysin staattisena lukitussa kuvakulmassa.
Kummelin -formaatti ja Grönbergin ohjaustyyli muistuttivat vanhasta, joten uudetkin sketsit (esimerkiksi Miinanraivaaja tai Asiakaspalvelussa jonottaminen) tuntuivat tutuilta.
Grönbergin tyyliin kuuluu taltioida vitsi aina mahdollisuuksien mukaan yhdellä otolla, yhdestä kuvakulmasta ja yhtä kameraa käyttäen (esimerkkinä Pääministeri- tai Sporttivartti -sketsit). Sketsien kuvaaminen mahdollisimman yksinkertaisesti antaa tilaa, jossa Silvennoinen ja kumppanit saavat ilveillä ja eleillä peruukkeineen päivineen. Leikkaukset ovat tarpeen mukaan minimaalisia ja niitä käytetään ainoastaan, jos sketsissä on useampia eri osia. Sketsiä ei välttämättä tarvitse leikata kasaan myöhemmin. Näennäinen yksinkertaisuus saattaa hämätä. Juhlajaksokin käyttää Kummelin muistakin töistä tuttua kikkaa, jossa leikkauksen avulla luodaan illuusio saman näyttelijän esittämän useamman sketsihahmon olevan paikalla esimerkiksi tv-studiossa.
Kiinnitin juhlajaksossa huomiota siihen, miten hyvin sketsit limittyivät toisiinsa. Esimerkiksi Anssi Kelan ympärille rakennettu Virsikirjan lisälehdillä -osuus soljuu onnistuneesti Kansaeläkelaitoksen (Kela) toimistoon sijoittuvaan Speedy ja Saku -sketsiin. Hyvä esimerkki siirtymästä oli myös Eero Kakon jakaman Vuoden yrittäjä -palkinnon ojentamisessa edellisen vuoden voittajilta (vähäeleiseltä ja väsyneeltä Puhelinasiakaspalvelija -sketsin pariskunnalta) seuraaville sketsihahmoille. Tämänkaltaista kevyemmällä koomisella otteella toteutettua pientä yksityiskohtaa arvostin suuresti, koska se vaatii tarkkaavaisuutta katsojaltaan – vitsi saattoi mennä ohi, jos räpäytit silmiä tai vilkaisit puhelintasi.
Grönberg ei ole Mäkelän kaltainen elokuvallinen ohjaaja, mutta tv-sketsiviihteessä tällainen tyyli toimii, koska aikataulut voivat olla tiukkoja ja materiaali on saatava purkkiin nopeasti. Toivotan Matti Grönbergille antoisia eläkepäiviä.
Kummelin perintö
Juhlajakson päätyttyä Matti Näsä tekee nopean esiintymisen treffiohjelman mysteerimiehenä. Tämä oli arvattavissa, mutta puolet Kummelin vetovoimasta on osittain ennalta-arvattavuudessa. Se pystyy toisaalta myös yllättämään, kun katsoja tuudittautuu hetkeksi tuttuun ja turvalliseen.
Kummeli 30 v. Kuva: Yle Kuvapalvelu.
Tunnin mittaisen jakso oli pakattu täyteen klassisia hahmoja, uusia sketsejä ja tähtivieraita: edellä mainitun Anssi Kelan lisäksi jaksossa nähdään Martti Syrjä, Matti Servo, Arja Koriseva, Timo Jutila ja Kalervo Kummola. Silvennoisen johtama studiobändi on täynnä kotimaista muusikkotaituruutta kitaristi Jarmo Nikun ja rumpali Anssi Nykäsen siivittämänä. Kaiken kukkuraksi Kummelista tutut naisnäyttelijät Miia Selin ja Mari Turunen palasivat myös juhlajakson sketseihin, loistaen esimerkillisesti vanhan Normipäivä –sketsin uudessa versiossa. Tarkemmin ajatellen Heikki Vihinen saattoi olla Kummeli -porukan ainoa jäsen, joka ei palannut Kummelin kunniakierrokselle.
En jäänyt kaipaamaan Kummelin juhlajaksolta mitään, se täytti kaikki odotukseni. Sketsihahmoista Mauno Ahonen ja Matti Näsä olisivat voineet saada lisää ruutuaikaa, mutta toisaalta kyseisten hahmojen puuttuminen jätti pienen nälän palata vanhojen Kummeli-sketsien pariin.
Jos sopivaa materiaalia ei syntynyt klassisille hahmoille, se on aivan ymmärrettävää. Joskus sanomatta jättäminen on parempi ratkaisu kuin yleisön miellyttäminen.
Perintö jää elämään katsojien muistoihin – mitkä ne ikinä ovatkaan.
Ville Vuorio
Leffahamsteri
Kirjoittaja on suuri Kummelin edustaman mansehuumorin ystävä, vaikkakaan ei muutoin kuluta kotimaista huumoriviihdettä kovin usein.
