Animaation ystäviä on viime aikoina hemmoteltu erilaisilla piirroselokuvilla. Tässä yhteydessä voidaan hyvinkin käyttää lajityypistä tuota jo vanhahtavaa ilmaisua, sillä niin Muumit Rivieralla kuin Prinsessa Kaguyan taru (ensi-ilta 24.10.) hyödyntävät perinteistä, kaksiulotteista piirrosjälkeä nykyään yleisempien 3D-tietokoneanimaatioiden sijaan.
Yhteistä edellä mainituille elokuville on myös se, että vaikka animaatiot Suomessa edelleen yleisesti mielletään perheen pienimpien elokuviksi, ei kumpikaan ole sisällöltään mitään lasten kamaa. Sitä ne kuitenkin ovat ikärajojensa puolesta.
Prinsessa Kaguyan tarulle on annettu ikärajaksi 7 perusteena väkivaltaisuus ja ahdistavuus. Mielenkiintoista on, että ”lasten universaaleja pelkoja käsittelevät kuvaukset tai tilanteet” ovat juuri niitä teemoja, joiden vuoksi elokuva sopii nimenomaan aikuisille katsojille. Suomalaisten ikärajojen ongelma – ja ikärajojen ongelma yleensä – on, että ne asettavat rimaa alaspäin. Kun toiminnan intensiivisyys ja kuvaston graafisuus kasvaa, nousee myös ikäraja. Homma ei sen sijaan toimi toiseen suuntaan: ei lähdetä siitä, kenelle elokuva on tarkoitettu ja aseteta rajaa sen mukaan.
Olen aikaisemmin käyttänyt esimerkkinä Woody Allenin Magic in the Moonlight -elokuvaa. Siinä ketään ei tapeta, eivätkä elokuvan hahmot harrasta seksiä. Niinpä se on sallittu kaikenikäisille – mutta onko kyseessä oikeasti lastenelokuva.
Muumit Rivieralla on myös varustettu ikärajalla Sallittu, mikä saa kulmakarvat kohoamaan, sillä sisältönsä puolesta se on Woody Allenin uutuutta huomattavasti rajumpaa kamaa. Heti alkuunsa kohdataan ihmiskauppaa harjoittavia merirosvoja ja koetaan hurjaa toimintaa uppoavassa laivassa. Lopulta päädytään hienostorannikolle, jossa eletään yli varojen ja ongelmiin haetaan ratkaisua uhkapelaamisesta. Alkoholin vaikutuksen alaisena harrastetaan ilkivaltaa – tätä kirjoittaessa en muista juotiinko elokuvassa viskiä kuten alkuperäisessä tarinassa, vai hienostellen viiniä ja sampanjaa. Mutta mitä ilmeisimmin Olut & viski -expon olisi kannattanut valjastaa muumit markkinoimaan tilaisuuttaan, eikä millään viranomaisella olisi ollut siihen nokan koputtamista.
Yksi Prinsessa Kaguyan tarun väkivaltaisuuden ilmentymistä on luokittelukriteeri ”dokumentaarista ihmisiin/eläimiin kohdistuvaa lyhytkestoista uhkaa ilman tehosteita”. Tällä tarkoitettaneen elokuvassa tapahtuvaa fasaaninmetsästystä. Ilmeisesti lapsille ei sovi näyttää mistä ruoka tulee. Muumit sen sijaan joutuvat merihätään ja ovat joutua haikalojen murkinaksi – mutta kaikkihan tietävät, ettei haikaloja oikeasti ole olemassa.
Kun hahmo on saavuttanut jonkinlaisen universaalin tai edes kansallisen sädekehän, hän ei voi tehdä mitään väärää. Omistushaluisten miesten laajennetut itsemurhat järkyttävät, mutta on romanttista, kun Muumipeikko ryhtyy väkivaltaiseksi tyttöystävänsä uutta mielitiettyä kohtaan. Teoriaa tukee se, että viimeaikaisista lastenelokuvista myös Bamse ja rosvokaupunki on siunattu Sallittu-leimalla, vaikka sen ”kiltin” sankarin käytännössä ainut ratkaisu ongelmiin on lyödä pahiksia turpaan, kunnes nämä näkevät toimiensa vääryyden.
Jouni Vikman
Päätoimittaja