Andrew Dominikin ohjaama Blondi on herättänyt valtavasti keskustelua. Marilyn Monroesta kertova elokuva on saanut paljon raskasta kritiikkiä ja suorastaan syytöksiä.
Monet katsojat ovat raivostuneet. Kriitikoiden ja kommentoijien mielestä Monroesta tehdään siinä pelkkä hyväksikäytetty uhri, ja mikä pahinta, ohjaaja-käsikirjoittaja Dominik tekee sen misogynisesti miehisen katseen kautta.
Blondi perustuu Joyce Carol Oatesin palkittuun romaaniin. Kirjailija on puolustanut elokuvaa ja Dominikin näkemystä, joka poikkeaa kirjasta huomattavasti. Silti elokuvalla on ollut vähän ymmärtäjiä.
Se ei toisaalta ole ihme.
Monroesta on elokuvassa tehty kaunis nukke, jota miehet hyväksikäyttävät seksuaalisesti. Hän ei ole koskaan nähnyt omaa isäänsä ja kutsuu aviomiehiään nimellä daddy. He ovat enemmän isähahmoja kuin puolisoita. Varsinainen romanttinen rakkaus syntyy kahden miehen kanssa samanaikaisesti.
Syytökset miehisestä katseesta ovat ehkä jossain määrin oikeutettuja. Siitä huolimatta Dominik näkee Monroessa lahjakkaan näyttelijän, joka on kokenut lapsuuden traumoja ja joutuu elämään miesten hallitsemassa elokuvamaailmassa.
Monroe ei ole mikään tahdoton bimbo vaan älykäs ja kunnianhimoinen näyttelijä, ja roolihahmo osoittaa sen useassa kohtauksessa. Silti Monroen elämä on elokuvassa pelkkää kärsimystä alusta loppuun samaan tapaan kuin naisilla Lars von Trierin elokuvissa. Raskasta katselukokemusta ei helpota se, että Blondi kestää lähemmäs kolme tuntia.
Elokuvassa on kuitenkin myös selkeitä ansioita. Nick Caven ja Warren Ellisin musiikki toimii hienosti. Visuaalinen ilme on harkittu tarkkaan, ja sitä on mielenkiintoista seurata. Kuvasuhde vaihtelee, kuten myös mustavalkoiset ja värilliset otokset. Mukana on vaikuttavia unenomaisia jaksoja.
Parasta elokuvassa on Ana de Armasin mieleenpainuva roolisuoritus. Hän on ehkä lapsenomaisempi kuin tosielämän Monroe, mutta Blondi ei ole dokumentti, eikä näyttelijän tarvitse tehdä roolihahmoa imitoiden, vaikka kyseessä onkin todellinen henkilö. Monet kommentoijat ovat tuntuneet unohtavan, että Oatesin kirja on romaani, ja Dominikin elokuva on yhtä lailla suurelta osin sepitettä.
Blondin fiktiivistä luonnetta korostaa se, että monet miehet perustuvat todellisiin henkilöön mutta he ovat elokuvassa nimettömiä. Joe DiMaggio on ”Ex-urheilija”. Arthur Miller on ”Näytelmäkirjailija”, John F. Kennedy on ”Presidentti”. Tuottaja Darryl F. Zanuck on ”Herra Z.”
Mielenkiintoista on myös se, että samaan aikaan ilmestyy kotimainen versio hyvin samanlaisesta hahmosta. Uutuuselokuva Kikka! kertoo laulaja Kikka Viilosen tarinan, jota ei nähdä miehisen katseen kautta. Tekijänä ovat naiset – sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Kikka! on hyvin erilainen elokuva ja kiinnostava rinnakkaisteos Blondille. Se on elokuvana ehjempi ja ongelmattomampi kuin Blondi, mutta siinäkin on puutteensa.
Vastakohtana Blondille Kikka! on perin tavanomainen, eikä se erotu monista miesten tekemistä suomalaisista elämäkertaelokuvista. Siinäkin on parasta häikäisevän hyvä niminäyttelijä. Blondin katsominen jättää isomman jäljen hyvässä ja pahassa. Blondi on raskas elokuva, jossa on paljon ristiriitaisia aineksia, mutta silti se kannattaa katsoa. Se ei ole hyvän mielen elokuva, mutta se on merkittävä elokuvatapaus, joka jää mieleen.
Jussi Huhtala
