Miksi suomalaiset elokuvat ovat harvinaisia vientituotteita

2.7.2013 11:39

Suomalaisella elokuvalla menee tilastojen mukaan hyvin. Laaja kansainvälinen menestys on kuitenkin edelleen pelkkä haave. Suomalaiset elokuvat eivät pääse maailmalla kuin marginaaliseen levitykseen. On edelleen vain yksi kansainvälisesti tunnettu merkittävä tekijä eli Aki Kaurismäki, eikä hänen lisäkseen ole tullut ketään muuta.

Miksi näin? Yleensä vedotaan siihen, että Suomi on pieni kielialue, on vähän asukkaita ja pienet markkinat. Ongelma ei kuitenkaan tunnu koskevan muita Pohjoismaita, joiden kielialue on suunnilleen samankokoinen tai jopa pienempi. Ei tarvitse kauaa etsiä, jos alkaa miettiä kansainvälisesti menestyneitä — ja hyviä — tanskalaisia, ruotsalaisia tai vaikkapa islantilaisia elokuvia. Usein sanotaan myös, että Ruotsissa ja Tanskassa on pidemmät elokuvantekemisen perinteet ja niissä maissa pystytään myös markkinoimaan elokuvia paremmin.

Syy niiden kansainväliseen menestykseen on minusta yksinkertainen. Muissa Pohjoismaissa tehdään parempia elokuvia kuin Suomessa, ja siksi ne ovat menestyneet myös kotimaansa ulkopuolella. Heikkoa tuotetta on paha markkinoida, oli markkinointibudjetti sitten suuri tai pieni.

Miksi suomalaiset elokuvat sitten eivät ole yhtä hyviä kuin vaikkapa tanskalaiset? En ainakaan usko, että elokuvantekijöiden koulutuksessa Suomessa on mitään suurta vikaa. Näin on sanonut myös kansainvälisesti tunnetuimpiin suomalaisohjaajiin kuuluva Jörn Donner, jota siteerataan Suomen Kuvalehden blogijutussa. Donner lisää myös, että tarvitaan jotain muuta kuin pelkkä osaaminen: pitää olla henkistä panosta eli substanssia, ja se tuntuu Donnerin mukaan puuttuvan.

Minä kyllä uskon, että tuota substanssia on varmasti jossain. Lahjakkaat tekijät eivät kuitenkaan tunnu pääsevän esiin, tai sitten heidän substanssinsa häviää tuotantoprosessissa jonnekin.

Toinen veteraaniohjaaja Lauri Törhönen väittää, että Suomessa puuttuu kokonaisia tyylilajeja. On vain synkistelyjä ja farsseja, eikä mitään siltä väliltä. Törhosen mukaan luotetaan perinteeseen, joka kumpuaa sotilasfarsseista ja Uuno Turhapurosta.

Tämähän on pitkälti totta. Suomalaiset elokuvat ovat liian usein vain keskinkertaista televisioviihteen jatketta.

Kokenut näyttelijä Minna Haapkylä puolestaan on sanonut, että vika on käsikirjoituksissa, ja samoilla linjoilla samassa jutussa on suomalaisen elokuvan grand old man Matti Kassila, jonka ohjaustöitä on ollut mukana muun muassa Cannesin ja Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjoissa.

Itse olen pohtinut, että ehkä koko suomalaisessa tuotantoprosessissa on jotain vikaa. On kehittynyt tekijöiden ja tuottajien joukko, joka tietää mitä aineksia elokuvan pitää sisältää, jotta se saa Elokuvasäätiön tuen. Tähän porukkaan on uusien lahjakkaiden tekijöiden ilmeisen vaikea päästä, eikä turhia riskejä haluta ottaa.

Syitä voi olla monenlaisia, mutta joka tapauksessa suomalaisen elokuvan taso on kansainvälisesti ottaen vaatimaton. Suomalainen elokuvateollisuus on kuin jääkiekon maajoukkue 70-luvulla, jolloin melkein tuli yksi pronssimitali. Se on kuin suomalainen musiikkiteollisuus ennen Hanoi Rocksin ja HIMin menestystä.

Ehkä tarvitaan vain yksi läpimurto, jonka jälkeen tie aukeaa muillekin tekijöille. Kunpa joku vain löytäisi sen yhden lahjakkaan tekijän ensin ja antaisi hänelle mahdollisuuden.

Jussi Huhtala
Kirjoittaja on Episodin toimituspäällikkö. Seuraa Twitterissä: @JussiHuhta1a

Lisää luettavaa