Disney-animaatiot kokivat vahvan uudelleen tulemisen, nousseen suosion ja menestyksen 80- ja 90-luvun taitteessa, kun Pieni merenneito sai ensi-iltansa. Niin kutsuttu Disneyn renessanssiaika käsitetään kattavan vuodet 1989–1999, jolloin studio julkaisi kymmenen omaa, itsetuotettua animaatioelokuvaa.
Moni ei varmasti tätä tiedä, mutta Disney-renessanssin merkittävimpänä – ja sen aikaan saaneena – henkilönä pidetään tuottaja/sanoittaja Howard Ashmania, jonka visiona oli tuoda musiikkiteatterin perinteet animaatioelokuviin. Musikaalielokuvat eivät olleet mitenkään suuressa huudossa tai muodissa 80-luvun lopulle tultaessa, vaikka Broadway-musikaalit niittivätkin teattereissa menestystä.
Ashmanin suurimpiin saavutuksiin kuului musikaalielokuvan rakenteen ja logiikan tuominen Disney-animaatioihin Pienestä merenneidosta alkaen. Disneyn animaatioissa oli ollut lauluja tätä ennenkin, mutta ne eivät varsinaisesti olleet musikaaleja. Ashman näki animaation ja musikaalin yhdistämisessä sekä musiikkiteatterin lainalaisuuksien lujittamisessa suuren potentiaalin.
Animaatiossa katsojalta pyydetään ja vaaditaan jo oletettuna näyteltyä elokuvaa enemmän epäluulon pidättämistä, mistä musikaali ei ole kovin kaukana.
Animaatiossa realismin taso on jo heti kättelyssä murrettu, joten pystymme irtaantumaan nopeammin siitä, että nähtävät asiat eivät ole oikeasti tapahtuneet. Ashmanin mukaan animaatio ja esimerkiksi teatteri eivät eroa pohjimmiltaan toisistaan tässä suhteessa, koska katsoja helpommin mieltää ne helpommin ei-todellisina tai epärealistisina (mikä on iso syy, miksi monet eivät pysty katsomaan animaatiota, musikaaleja saatikka edes fantasia- tai scifi-leffoja).
Näytellyissä elokuvissa realismin taso on omaa luokkaansa, mutta paperilavasteiden keskellä teatterin lavalla esitetyssä musikaalissa laulujen esittämiseen suhtaudutaan paljon suopeammin. Toisin sanoen katsojan on helpompi ostaa ajatus musikaalista, kun se esitetään valmiiksi epärealistisessa kontekstissa. Formaatti on tietysti omanlaisensa, mutta tyylittelyn suhteen niissä liikutaan samankaltaisella epätodellisuuden tasolla.
Musikaaleissa on oma sisäinen logiikkaansa, jonka ymmärtäminen helpottaa genreen sisälle pääsyä.
Ideaalitilanteessa musikaalissa laulujen on tarkoitus toimia joko juonta edistävinä ohjelmanumeroina tai hahmojen syvimpien tunteiden ja halujen välittäjinä: kun tunne on niin suuri, etteivät pelkät sanat riitä sitä kuvaamaan tai välittämään, siirrytään lauluun (ja jos laulukin on riittämätön, sitten tanssitaan).
Pienessä merenneidossa Arielilla on halu päästä näkemään ja kokemaan merenalaisen kotinsa ulkopuolinen maailma. Tämä halu kasvaa lopulta niin suureksi, että hänen on pakko laulaa siitä. Jos laulu otettaisiin sellaisenaan elokuvasta pois, se poistaisi Arielin hahmosta syvyyttä ja tunnetta.
Sanoituksia kirjoittanut Ashman teki tiivistä yhteistyötä säveltäjä Alan Menkenin kanssa Pienen merenneidon lisäksi Kaunotar ja hirviö ja Aladdin elokuvien parissa. Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö ja Aladdin olivat jättimäisiä menestyksiä.
Disneyn renessanssiaika liitetään siihen, miten laadukkaita ja suosittuja etenkin tuon kymmenvuotisen ajanjakson ensimmäisen puolikkaan elokuvat olivat, mutta tässä tekstissä haluaisin korostaa Ashmanin musiikkiteatterin vaikutteita ja niiden perintöä menestyksen avaimena.
Musikaalin traditioiden vaaliminen on nähtävissä vielä 90-luvun puolivälissäkin, mutta pikkuhiljaa se alkoi hiipua Ashmanin vaikutuksen ja tietotaidon ”perinnön” heiketessä.
Musikaalinumeroiden ja tarinan yhteensovittaminen on haastavaa ja vaatii omanlaistaan taitoa ja ymmärrystä, joten toiset Disneyn renesanssiin sisällytetyt olivat tämän suhteen onnistuneempia kuin toiset.
Esimerkiksi renessanssiaikaan sisältyvät Leijonakuningas, Notre Damen kellonsoittaja ja Mulan sisältävät vaihtelevasti musikaalinumeroita, mutta sitten taas esimerkiksi Tarzanissa Phil Collins tarjoilee ei-diegeettistä (tarkoittaen, että päähenkilöt eivät kuule musiikkia) laulua.
Nämä edellä mainitut sisältävät kyllä musiikkia, mutta niissä nähtävät musiikkijaksot tuntuvat enemmänkin ”musiikkivideomaisilta” tai ne ovat montaasimaisilta kohtauskatkelmilta, joiden päällä musiikki esitetään. Musiikkikappaleet antavat tarinaan rytmiä ja väriä, mutta eivät välttämättä tarjoa samankaltaista musikaalimaista syvyyttä tai tunnelatausta hahmojen halujen tasolla.
Tietämättä historian kulusta, Ashman kuvasi tätä hyvin eräällä Disneyn henkilökunnalle pitämällään luennolla.
Ashman kysyy, kenen ”ääni” laulaa Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa -elokuvassa ”Stayin’ Alive”-kappaletta? Tämänkaltaiset ei-diegeettiset soundtrack-kappaleet, joita päähenkilöt eivät kuule, ovat osa elokuvantekijän tai tarinan ”jumalan” ääntä. Kappaleet voivat kommentoida tapahtumia tai tarjota hyvää musiikkia, mutta musikaalia niistä ei saa.
Katkelmia Ashmanin pitämästä päiväluennosta, jossa hän käsittelee musikaalia ja sen lainalaisuuksia, on nähtävänä Youtubessa alla tai tästä linkistä.
Atlantis: Kadonnut kaupunki
Vuonna 2001 Disney julkaisi ensimmäisen animaatioelokuvansa, jossa ei ollut lainkaan musikaalielementtejä; ei edes montaasien tai soundtrack-kappaleiden muodossa.
Atlantis: Kadonnut kaupunki on mielenkiintoinen tapaus Disneyn katalogissa, koska näin jälkikäteen tarkastellen se tarjosi minusta äärimmäisen selkeän vedenjakajan animaatiostudion renessanssiajalle. Huomaa, etten laske tähän Disneyn levittämiä Pixarin elokuvia tai muita Disney-klassikoiksi-nimettyjen elokuvien ulkopuolisia animaatioelokuvia.
Atlantis: Kadonnut kaupunki on steampunk-henkinen toimintafantasiaseikkailu, joka sijoittuu 1900-luvun alkuun.
Jos et ole nähnyt elokuvaa, niin tarina on yksinkertaistettuna Jules Vernen hengessä tehty fantasia- ja scifi-elementtejä sisältävä seikkailu. Siinä tutkimusmatkailijoiden ryhmä lähtee etsimään mystistä Atlantiksen kadonnutta kaupunkia, joista jo muinaisen Kreikan filosofi Platon kirjoitti teksteissään. Päähenkilömme Milo Thatch on kielitutkija, joka haluaa seurata isoisänsä jalanjälkiä ja toimia tutkimusmatkailijana. Thatch saa mahdollisuuden lähteä seikkailuun, kun miljonääri Preston B. Whitmore antaa innokkaalle tutkijalle isoisänsä ennen kuolemaa löytämän kirjan, joka johdattaa heidät Atlantiksen jäljille.
Whitmoren kokoama retkikunta lopulta päätyy ryöstämään Atlantis-kaupungin muinaisen energialähteen voimakeinoin ja ensimmäisen maailmansodan varusteilla. Kuolonuhreilta ei vältytä, kun ensin retkikuntaa vastaan hyökätään ja lopussa Milo kääntyy retkikunnan johtajaa vastaan uusien atlantislaisten ystäviensä kanssa.
Atlantis on Disney-animaatioksi yllättävän väkivaltainen, jopa paikoitellen sotaelokuvaa hipova. Se on selkeästi tehty aikuisempaan makuun, joten suoranaisesti musiikkiohjelmanumerot eivät olisi sopineet siihen ollenkaan. Mutta mielenkiintoisen renessanssiajan suhteen Atlantiksesta tekee se, että se käytännössä käyttää hyväkseen Pienestä merenneidosta ja Kaunottaresta ja hirviöstä tuttuja tarinakaavoja. Milo on yhtä intohimoinen päähenkilö kuin Ariel tai Belle, joten en yhtään olisi yllättynyt, jos hän elokuvan alussa olisi alkanut laulamaan omista haaveistaan ja unelmistaan seurata isoisänsä jalanjälkiä. Disney-animaatiossa ihailtavaa on se, miten taloudellisia ne ovat: niiden pitää päästä mahdollisimman nopeasti asiaan, koska käsin piirtäminen ja animaation luominen on vaivalloista ja kallisarvoista työtä.
Vertailukohdista huolimatta Atlantis ei epäonnistu, koska se ei ole musikaali. Elokuva ei olisi sen onnistuneempi, vaikka siinä olisi perinteiset musikaalinumerot. Se epäonnistuu, koska käsikirjoitus ei vain yksinkertaisesti pidä vettä. Hahmot jäävät seikkailun jaloissa yksiulotteisiksi, eikä tarinassa oikein ole samanlaista kipinää kuin aiemmissa, klassikkoasemaan päässeet animaatiot.
Atlantis on viihdyttävä, mutta ei sykähdyttävä. Se on nopeatempoinen, humoristinen ja toiminnantäytteinen, mutta se ei sykähdytä, eikä siitä oikein jää katsomisen jälkeen mitään käteen.
Se, että elokuva erottuu niin selkeästi Disneyn edellisistä elokuvista, tekee siitä itselleni mielenkiintoisen artefaktin, tarkastelun ansainneen animaation.
Vain vuotta myöhemmin ilmestynyt Lilo & Stitch osoitti, että Disney pystyy myös tekemään hyvällä menestyksellä moderneja animaatioita ilman musikaalielementtejä (vaikka mainittu menestys vaihteli).
Mutta tämä ei tarkoittanut, etteikö Howard Ashmanin vaikutteet edelleen olisi nähtävillä Disneyn animaatiostudion toimintatavoissa ja töissä.
Esimerkiksi 2010-luvun isoimmaksi musikaalianimaation ilmiöiksi luokiteltava Frozen ja siinä kuultava Let It Go -kappale on hyviä esimerkkejä äärimmäisen puhuttelevasta musikaalikappaleesta, joka kumpuaa tarinan kautta hahmosta.
Mutta väittäisin tuon laulun perinnön olevan suurempi kuin itse elokuvan.
Frozenin ongelma on se, ettei tuo laulu ollut päähenkilön, vaan sivuhahmon laulu. Tekijät eivät osanneet muokata elokuvan päähenkilön, prinsessa Annan tunteita yhtä puhuttelevaan muotoon, joten hän ei ollut yhtä mielenkiintoinen tai puhutteleva kuin aiemmat Disney-hahmot.
Disney-animaatioiden renessanssiajan työt osoittavat, miten parhaimmillaan animaation ja musikaalin keinoin pystytään luomaan jotain taianomaista ja aikaa kestävää. Tämän ei tietenkään pidä olla eikä ole ainoa tapa tehdä animaatioita, kuten Pixarin työpaja on osoittanut.
Howard Ashmanin perinnössä on jotain maagista, vaikka kyseinen tarina on loppujen lopuksi myös äärimmäisen surullinen ja traaginen.
Musikaaleille elämänsä omistanut ja musiikkiteatterin nimeen vannonut Ashman sai AIDS-diagnoosin Pienen merenneidon tuotannon aikoihin 1988. Howard Ashman työskenteli sairastumisensa jälkeen Kaunottaren ja hirviön parissa, mutta koska hänen mukanaolonsa haluttiin varmistaa, joten animaatioelokuvan tuotanto siirrettin poikkeuksellisesti New Yorkiin, jossa Ashmaniä hoidettiin.
Howard Ashman kuoli AIDSiin vain 40-vuotiaana vuonna 1991.
Hän ei koskaan päässyt näkemään Kaunottaren ja hirviön tai Aladdinin menestystä tai päässyt vaikuttamaan Disneyn myöhempiin projekteihin – kuten Atlantis: kadonnut kaupunki tai Aarreplaneetta.
Emme koskaan saa tietää, minkälainen perintö meille olisi jäänyt, jos kohtalo olisi ollut niin julma. Mutta se on varmaa, että Disneyn renessanssia ja siitä seurannutta menestystä tuskin olisi tapahtunut ilman Howard Ashmania.
Ville Vuorio – Leffahamsteri