Mistä Jurassic Parkin T-Rex ilmestyi? Juoniaukkojen salaisuudet paljastuvat

LeffaHamsteri jatkaa juoniaukkoihin kohdistuvien väärien käsitysten oikomista.

30.12.2022 07:15

Tervetuloa juoniaukkoja käsittelevän esseen toiseen osaan. Jos et ole vielä ehtinyt lukea kirjoitukseni ensimmäistä osaa, sen voit lukea tästä linkistä.

Seuraavaksi esittelen loput väärien juoniaukkojen kategoriat (kohdat 4–6). Näiden jälkeen käsittelen vielä tarkemmin elokuvien sisäistä logiikkaa ja oikeita juoniaukkoja. Esseen lopussa pohdin, miksi ja miten emme usein edes huomaa juoniaukkoja, vaikka ne ovat aivan silmiemme edessä.

Kuten edellisessä osassa jo mainitsin, kategorisoinnista huolimatta tapauksissa on usein päällekkäisiä ja toisiinsa risteäviä piirteitä. Kategoriat auttavat havainnoinnin helpottamisessa. Lisäksi on muistettava, että kun puhun yleisesti ottaen ”elokuvista” tarkoitan pääsääntöisesti populaariviihteen elokuvia. Jokaisessa elokuvassa on omat tavoitteensa, joten kaikki kuvaamani seikat eivät ole yleispäteviä kaikkiin elokuviin. 

4) Juonen kannalta tarpeettomat tieteelliset selitykset

Elokuvan tarkoitus on esittää katsojalle oman todellisuutensa – ja sen edellyttämät säännöt. Elokuvan on hyvä esittää ainoastaan olennaiset asiat, jotta juonen mekaniikat (peruselementit, ongelma, ratkaisu ja panokset) tulevat esille. Kaikki turhat ja tarpeettomat yksityiskohdat vain pitkittäisivät ja monimutkaisivat elokuvaa turhaan (toisaalta elokuvalla voi olla tarvetta katsojaansa harhaanjohtavalle tiedolle).

Esseen ensimmäisessä osassa mainitsin Cypherin pääsyn yksin Matrixiin, joka sopisi myös hyvin tähän kohtaan, mutta päätin jatkaa Christopher Nolanin elokuvan parissa. 

Nolanin kirjoittamalla ja ohjaamalla Tenetillä on iso tehtävä selittää ja kuvata ajassa edestakaisin kulkemisen mekaniikkaa. Luodit, autot ja ihmiset kulkevat väärinpäin ajassa. Tenetissä ilmiö on kuvattu hyvin ja niin selkeästi kuin vain mahdollista. Katsojan ei kuitenkaan kannata pitää liian tiukasti kiinni tieteestä juonen taustalla, koska se vain estää elokuvan tarjoaman nautinnon. 

Hyvänä esimerkkinä hahmot joutuvat hengittämään ajassa käännettyä ilmaa selvitäkseen aikamatkailusta. Selityksenä toimii se, että henkilö ei voi hengittää väärinpäin kulkevaa happea. 

Tämä on pieni yksityiskohta, mutta se saattaa herättää katsojassa isomman kysymyksen: miten ihmeessä autot ja jalkaväkeä kuljettavat kopterit pystyvät kulkemaan käänteisesti? 

Kaiken järjen mukaanhan myös bensan palaminen moottorissa vaatii happea. Tenetin tarjoamasta tiedosta päätellen voisi kuvitella saman toimintalogiikan pätevän myös ajoneuvoissa tapahtuvan ”hengittämisen” kohdalla. Saavatko autot ja kopterit myös käänteisesti käännettyä happea? Miten tämä on järjestetty? Onko myös koptereita ja autoja ja suuria happisäiliöitä käännetty? Miten se toimii logistisesti? Onko jossain vielä isoimmilla kääntimillä varustettu salainen tukikohta eri ajoneuvoille ja niiden kuljettajille?

Tosiasiassa näiden tieteellisten kysymysten pohtimisella ei ole mitään merkitystä juonen kannalta. Tämä kategoria sivuaa edellisen kategorian esimerkkejä, joissa ei näytetä kaikkia hahmojen tekoja. Tähän kategoriaan juuttuminen on ehkä jopa yleisempi, koska kaikenlaiset teknologiset innovaatiot ja logiikan mekanismit puhuttelevat meitä. Ne herättävät meissä ajatuksia, koska olemme itsekin teknologian käyttäjiä. Kuvittelemme elokuvien fiktiivisiä teknologioita käytettävän omassa elämässämme, joten luontaisesti tällaisia kysymyksiä herää. Etenkin scifi-elokuvat hivelevät aivonystyröitämme lentävien autojen ja aikamatkailun osalta. 

Kyse on jälleen pienistä logistisista selityksistä tai kuvauksista, jotka vain pitkittäisivät jo ennestään pitkää elokuvaa.

Moni katsoja dissaa Nolanin elokuvien luento-osuuksia, joissa selitetään scifi-maailmojen säännöt (Inception, Interstellar, Tenet), mutta on muistettava, että elokuvat toimivat paljon paremmin katsojan ymmärtäessä vain tarinan kannalta olennaisen tiedon, joka asettaa panokset ja alustaa tulevia tapahtumia. Nolanin selityksissä ei ole mitään vikaa, kunhan ne pysyvät oleellisina juonen kannalta.

Ja silti moni jää pohtimaan, miksi elokuvat jättävät vastaamatta tiettyihin kysymyksiin.

5) Elokuva on ristiriidassa alan ammattilaisen tiedon kanssa

Eräs tuttavani tokaisi minulle aikoinaan haluavansa kovasti nähdä John Irvinin ohjaaman Hamburger Hill -elokuvan. 

Tämä tuttavani oli kuullut erään amerikkalaisen ammattisotilaan kommentoineen podcastissaan elokuvan sisältävän kaikista realistisimman sotilastermistön ja -slangin käytön, mitä amerikkalaisissa sotaelokuvissa on käytetty. Lisäksi muistan samaisen tuttavan heittäneen kommentin Nicolas Winding Refnistä ja tämän ohjaamasta Drive-elokuvasta, joka kuulemma ei voi olla hyvä elokuva, koska kyseisellä ohjaajalla ei ole ajokorttia. Ajokortiton henkilö ei nähtävästi osaa tehdä elokuvaa, joissa on autoja ja takaa-ajoja. 

Muistan yrittäneeni selittää, että eiväthän Martin Scorsese tai Francis Ford Coppola ole mafiosoja, mutta he tekevät silti menestyneitä rikoselokuvia. Robert Zemeckis ei ole koskaan jäänyt yksin autiolle saarelle tai matkannut ajassa taaksepäin. Steven Spielberg ei ole kloonannut dinosauruksia, työskennellyt natseja hakkaavana arkeologina tai kärsinyt keskitysleirillä.

Monet elokuvantekijät taustoittavat elokuvaprojektinsa käsittelevät aiheet huolella. 

Tämä koskee niin käsikirjoittajia ja ohjaajia kuin puvustuksesta, lavastuksesta ja tietokonetehosteista vastaavia henkilöitä. Elokuvat ovat inhimillisiä töitä, joiden tekemisessä tapahtuu virheitä. Elokuvat pyrkivät lähtökohtaisesti olemaan vieraannuttamatta katsojaa tarinansa todellisuudesta, joten ne pyrkivät kuvaamaan sitä mahdollisimman tarkasti. Jos elokuva sijoittuu tiettyyn historialliseen aikakauteen, se pyrkii toisintamaan aikakauden mahdollisimman tarkasti pienintäkin yksityiskohtaa myöten (siitäkin huolimatta, että tekijät eivät ole välttämättä eläneet kyseisenä aikana).

Mutta on hyvä ymmärtää, että näistä näennäisistä tarkkuuksista huolimatta elokuvat valehtelevat meille jatkuvasti (palaan tähän aiheeseen tarkemmin vielä seuraavassa kategoriassa). Teokset ovat aina aikansa tuotteita ja tulkintoja – etenkin jos uskomme yhtään ranskalaista alkuperää olevaan auteur-teoriaan, jonka mukaan elokuvat ovat ohjaajansa hengentuotoksia.

Jos juoni toimii ja jos se pitää katsojan otteessaan ja jännityksessä, voivatko yksittäiset ”virheet” tai historialliset epätarkkuudet haitata. Onko näillä yksityiskohdilla mitään merkitystä?

Tämä on hiukan absurdi esimerkki, mutta toivon mukaan kuvaava sellainen.

Lars von Trierin Dogville-elokuvan tapahtumat sijoittuvat pieneen kylään, jonne gangsterin tytär pakenee isäänsä. Elokuva on kuvattu tanskalaisessa teollisuushallissa. Realistisen lavastuksen sijaan lattiaan on piirretty vain lavasteiden ääriviivat. Yksittäisiä pieniä yksityiskohtia, kuten sänkyjä, tuoleja tai ikkunoita lukuun ottamatta lavasteita ei yksinkertaisesti ole. Jopa koiran koppi koirineen päivineen on vain merkintä lattiassa.

Puusepät, sähkömiehet ja muut taloja rakentavat ja rakentaneet voisivat nauraa tälle ja sanoa, että mikä ihmeen feikkikylä tämä oikein on? Eivät nuo ole oikeita taloja. Ne ovat vain pelkkiä tekstejä ja ääriviivoja lattiassa. Oikeat talot rakennetaan kivijalalle ja ne on tehty puusta, kivestä, lasista, muovista ja muista rakennusmateriaaleista.

Toivon tällä absurdilla esimerkilläni kiteyttävän tämän kategorian perustavanlaatuisen murheen, joka monilla katsojilla on: elokuva ei noudata eri alojen ammattilaisten arjen lainalaisuuksia. Toisin sanoen, kuinka tarkasti jälleen kerran kuvataan oikeaa todellisuutta: kuinka poliisit, lääkärit, ammattivarkaat tai sotilaat toimivat, puhuvat ja minkälaisia kulttuurisia käytäntöjä heillä on ja niin edelleen.

Joku voi sanoa, että tämä ei ole reilu esimerkki, koska ohjaaja von Trierin visioon kuului kuvata teos ilman oikeita lavasteita. Tämä on selkeä valinta. Joku selkeästi huomattavissa oleva virhe ei voi olla tekijöiltä selkeä valinta. 

Kyllä, virheitä voi sattua. Lavasteissa voi olla virhe. Asiat eivät täsmää historiallisiin faktoihin ja niin edelleen. Mutta aika usein elokuvien tekemiseen menee paljon ajatustyötä. Vaikka elokuvassa olisikin jokin virhe logiikassa, se ei tarkoita, etteivätkö tekijät olisi sitä itse huomanneet. Denis Villeneuve on saattanut pohtia Jake Gyllenhaalin näyttelemän etsivän käytöstä ja sen epäammattimaisuutta elokuvaa tehdessään, mutta hän on halunnut tehdä jännittävän trillerin siitä huolimatta.

Mielestäni jokaiseen elokuvaan kannattaa lähtökohtaisesti suhtautua Dogvillen tavoin: tämä on vain dramaattinen tulkinta tapahtumista. Jos 50-luvulle sijoittuvan elokuvan yhdessä kohtauksessa päähenkilö ostaa ajankohdalle vääränlaisen karkkipatukan, jota ei ollut vielä markkinoilla, kyseessä ei ole juoniaukko. Samaa periaate pätee erilaisten työkoneiden ja kaluston käyttöön ja moneen muuhun yksityiskohtaan, jonka vain alan ammattilainen huomaa tai tietää.

Joskus käsikirjoittaja on uppoutunut niin syvälle aihepiiriinsä, että elokuva on sataprosenttisen tarkka kuvaus aihepiiristä. Michael Mann on tunnetusti tutustunut rikollisten ja lainvalvojien maailmaan elokuviaan varten. En kiellä sitä, etteikö tekijöiden joskus olisi mahdollista tehdä täydellinen realistinen elokuva, joka toimii myös draamallisesti täydellisesti. Mannin ohjaama ja kirjoittama Heat sijoittuu tarinan ja ammatillisen realismin bifurkaatiopisteeseen. 

Heat tosin hyödyntää samoja draaman ja jännityksen lainalaisuuksia, joiden olemassaolon tarkoituksena on tarjota jännittävä katsomiskokemus. Ehtivätkö ryöstäjät pankista ulos ennen poliisien saapumista? 

6) Jälkikäteen mietittynä epäselväksi jääneet asiat

Venäläisohjaaja Andrei Tarkovski kuvaili elokuvia kuin tekisi veistoksia ajalla. Kahdenkymmenenneljän kuvan sekuntivauhdilla etenevät tarinat luovat illuusion liikkeestä. Uppoudumme tarinoiden vietäviksi ja vasta jälkikäteen havahdumme yksityiskohtiin, jotka sotivat kaikkea järkeä ja logiikkaa vastaan – tai tuntuvat lähes tyhmiltä yksityiskohdilta. 

Onko sinulle käynyt juuri näin? Nautit elokuvasta ja ensi-illan tarjoama yleisvaikutelma elokuvasta jäi miellyttäväksi. Nautit kokemastasi täysin rinnoin ja elit hahmojen kanssa tarinan läpi. Saatoit jopa jäädä odottamaan innolla jatko-osaa. Mutta jälkikäteen, teatterisalin himmeästä valosta poistuessasi ja kotimatkalla tallustellessasi alat ajattelemaan tarkemmin tarinan elementtejä ja havahdut outoon tunteeseen. 

Kysyt itseltäsi: oliko näkemässäni elokuvassa mitään järkeä?

Nyrkkisääntönä on hyvä muistaa, että katsojina meidän kuuluukin hyväksyä tietyt seikat, kun katsomme elokuvia. Meidän kuuluu pidättää epäuskomme ja antaa luottamuksemme elokuvantekijöille siinä, että tarina on aikamme arvoinen. Elokuvat ovat paljon enemmän kuin vain loogisia palapelejä, jotka katsojan tulisi osata purkaa. Ne voivat olla osittain sitä, mutta enemmän kuin osiensa summa. Elokuvien tarkoitus on ennen kaikkea viihdyttää ja tuottaa elämyksiä. Se ei kuitenkaan onnistu, jos niitä katsotaan pikkutarkasti jokaiseen yksityiskohtaan tarttuen ja hiuksia halkovalla asenteella.

Elokuvien katsominen on kuin katsoisi taitavan taikurin esitystä. Tiedät, että linnut eivät ilmesty tyhjästä. Ymmärrät, että kaikki on illuusiota. Taitavien temppujen tavoin myös elokuvat huijaavat katsojaa jatkuvasti – ja olemme itse huijauksessa mukana.

Elokuvan tarinan selkärankana toimiva konflikti tai perusasetelma on mahdollista murentaa kasaan yksinkertaisella kyseenalaistuksella. Mutta ennen kaikkea myös yksittäisiä hetkiä ja kohtauksia on mahdollista purkaa jälkikäteen ja huomata niiden olevan järjettömiä sekamelskoja, joissa ei ole suurenlasin alle asetettaessa logiikan hiventäkään. Esimerkiksi Jurassic Parkin kuuluisa T-Rex-kohtaus on juuri tällainen kohtaus. 

Suosittelen aikuisten oikeasti ensin katsomaan kohtauksen uudestaan takaa pelkästään muistin virkistämiseksi ennen kuin jatkat tämän tekstin lukemista. Saatat yllättyä kohtauksesta, jos et ole tätä aiemmin tajunnut.

Katsoitko? Hyvä – sitten jatketaan.

Kohtaus on yksi jännittävimmistä kohtauksista Spielbergin koko uralla, mutta osaatko vastata tuoreen katsomiskokemuksen jälkeen näihin yksinkertaisiin kysymyksiin:

Mistä kohtaus alkoi? Mistä T-Rex ilmestyi? Mihin kohtaus päättyi?

Eikö olekin outo kohtaus, jos sitä oikein järjellä alkaa miettimään? Voit katsoa kohtauksen uudestaan pikakelauksella, jos muistisi pätkii.

Kohtauksen alussa näemme lihansyöjädinon käden kokeilemassa virratonta sähköaitaa. Oletetusti jättimäinen T-Rex tekee reiän aitaan ja astuu aitauksestaan dramaattisesti ulos. Jännittävän kohtauksen päätteeksi T-Rex työntää sankareidemme auton samasta reiästä ulos ja ihmiset päätyvät roikkumaan – kyllä, roikkumaan – jyrkälle kielekkeelle! 

Mistä jyrkänne ilmestyi? Kampesiko lihansyöjädino itsensä vaijerilla ylös? Mutta miten näimme dinon käden kokeilemassa aitaa? Oliko jyrkänne aiemmin jo olemassa vai ilmestyikö se siihen kesken kohtauksen? 

Mitä tässä kohtauksessa oikeasti tapahtuu?!?

Ennen tarkempaa syynäystä, otetaan vielä toiseksi esimerkiksi Christopher Nolanin erittäin kuuluisa, populaarikulttuuria ja naamiaisasuvalikoimia muokannut Yön ritari. 

Minun on pakko kertoa sinulle ikäviä uutisia. Elokuvassa Jokerin teot ja suunnitelmat eivät ole millään lailla loogisia.

Jotta mikään osa Jokerin isosta suunnitelmasta toimisi, hänen on pitänyt osata ennakoida asioita, joita kukaan ei pysty ennakoimaan tai ottamaan huomioon. Jokeri onnistuu ryöstämään pankin, terrorisoimaan koko kaupunkia kätkettyjen pommien avulla ja salamurhaamaan tärkeitä ihmisiä todella tehokkaasti. Esimerkiksi elokuvan keskivaiheilla hän pakenee poliisiasemalta vangin vatsaan piilotetun pommin avulla. Pommi nähtävästi joko lamauttaa tai tappaa kaikki poliisiasemalla olevat henkilöt – paitsi Jokerin! 

Jokeri onnistuu aina pääsemään pakoon ja on jatkuvasti Lepakkomiehen niskan päällä, vaikka hänet vangittaisiin – tässä ei ole mitään järkeä! Miten Jokeri voi omata yliluonnolliset kyvyt ennakoida ihmisten käyttäytymistä? Hänellä on nähtävästi loputon määrä apukäsiä rikosvisioidensa toteuttamiseen. Eikö Nolanin elokuvien pitänyt olla malliesimerkkejä realistisista sarjakuvaleffoista?

Ovatko Jurassic Park ja Yön ritari oikeasti vain kehnoja, juoniaukkoja täynnä olevia elokuvia? Eihän niiden kohtauksille ja esitetyille tapahtumille löydy mitään loogista selitystä. Ovatko nämä modernit klassikot oikeasti vain huonoja elokuvia, mutta kukaan ei ole vain huomannut mitään?

Päinvastoin. 

Se, että kukaan ei oikeastaan pane elokuvia katsoessaan näitä asioita merkille, kertoo vain ja ainoastaan siitä, miten upeasti tekijät osaavat kuljettaa katsojan huomiota. Taikatemppua ei edes ymmärretä tajuta tapahtuneen. Uskaltaisin jopa väittää, että et välttämättä edes tullut T-Rex-kohtausta katsoessasi edes harkinneeksi tai huomanneeksi mitään ”ongelmaa” kohtauksen kanssa ennen kuin esitin kysymykset – Jokerin suunnitelmista puhumattakaan.

Tähän on olemassa täysin looginen selitys: jos elokuva on viihdyttävä ja taidolla toteutettu, se imee katsojan huomion, jolloin emme edes huomaa tarinankerronnassa olevia silmänkääntötemppuja, jotka tapahtuvat suoraan silmiemme edessä.

Täydellisen logiikan saavuttaminen ei ole tärkeää (ellei juoni sitä aivan välttämättä vaadi). Elokuvissa nähtävällä arkisen logiikan rikkomisella on useimmiten aina taustalla jokin funktio oli se sitten mikä tahansa.

Casablancassa tarinalla ei olisi tavoitteellista kiintopistettä, jos kaikki hahmot eivät havittelisi samoja matkustusdokumentteja. 

Jurassic Parkissa tärkeintä on jännityksen ja dramaattisen toiminnan maksimoiminen. 

Yön ritarissa Nolan pitää jatkuvasti yllä temaattista kytköstä Jokerin ja tämän representoiman kaaoksen välillä. 

Jos jokin asia ei vaivannut meitä räikeästi elokuvan aikana, se on yleensä merkki, että kyseessä ei ollut juoniaukko.

Mutta mistä niitä juoniaukkoja sitten löytää?

Hyvät, pahat ja juoniaukot

Olen aiemmissa teksteissäni puhunut teoslähtöisyydestä elokuvien katsomisen ja ”objektiivisen kritiikin” näkökulmista, ja tämä teksti viittaa samaan ilmiöön. Kun elokuvaa tehdään, tekoprosessin eri vaiheissa tehdään erilaisia päätöksiä. Esimerkiksi käsikirjoittajan on tehtävä omat valintansa hahmojen, juonikuvioiden ja tarinan suhteen. Pitää harkita, mitä tietoa yleisö tarvitsee ymmärtääkseen tapahtumia ja niiden taustoja, mitkä ovat tarinan konfliktit ja kuinka ne välittävät kokonaisuuden teeman. 

Elokuvien tekeminen on vaikeaa ja inhimillisen virheen mahdollisuus on suuri. Minusta tuntuu, että monet virheitä etsivät katsojat haluavatkin tuntea vahingoniloa ja ylemmyyden tunnetta teoksia ja tekijöitään kohtaan. Mokien, virheiden ja ”tyhmien” päätösten ja niiden epäloogisuuksien bongaaminen tarjoavat helposti tämänkaltaisen tunteen. Voit ajatella itse olevasi fiksumpi, kun voit ulkoisen logiikan avulla repiä leffan riekaleiksi. Minusta on paljon mielenkiintoisempaa tarkastella elokuvan teemoja ja kuinka eri valinnat tukevat näiden teemojen esittämistä. 

Kyse on vain valikoivasta mielestämme. Jos haluamme etsimällä etsiä leffoista vikoja, jotka selittävät tai perustelevat sen huonoutta, silloin niitä myös löytyy. Klikkiotsikoitahan näistä näennäisistä juonen tai logiikan aukoista saa myös revittyä.

Tietysti esittämäni juoniaukkoja koskevat teesit eivät poissulje sitä, että jotkut leffat ovat oikeasti ajattelemattomasti tehtyjä ja sisältävät juoniaukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Niitä kuuluukin kritisoida. Halusin tällä tekstillä nostaa esille tapauksia, joissa etsimällä etsitään virheitä, mikä tuntuu itsestäni täysin väärältä.

Tosiasiallisestihan monessa klassikkoelokuvassa on oikeita juoniaukkoja, mutta on aivan eri asia haluammeko nähdä tai tiedostaa niiden olemassaoloa.

Esimerkiksi edellä mainittu Jurassic Park rikkoo omaa, itseasetettua logiikkaansa aivan elokuvan lopussa. 

Joka kerta ennen T-Rexin saapumista, näemme aina värähtelevän vesilasin, joka signaloi T-Rexin lähestyvistä askeleista. Kuulemme myös kumisevat askeleet jo kaukaa. T-Rexillä on raskas askel. Tarinan kliimaksissa Rex onnistuu kuitenkin tekemään yllätyshyökkäyksen kuin tyhjästä velociraptorin kimppuun. Kukaan ei siis muka kuullut tai nähnyt tätä jättimäistä petoa? Etenkään velociraptorit, joilla pitäisi olla aika pirun hyvä kuulo?

Toinen esimerkki on hittileffasta Paluu tulevaisuuteen II. Elokuvat esittävät, että aikamatkustaminen menneisyyteen muokkaa aina tulevaisuutta. Jatko-osassa Marty ja Doc Brown matkaavat kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoteen 2015. Tulevaisuudessa vanha Biff muistaa nuorena nähneensä DeLorean aikakoneen, joten hän päättää sankareidemme selän takana matkata takaisin menneisyyteen tapaamaan itseään (ja hilpeänä yksityiskohtana ei tunnista nuorempana vanhaa itseään). Biff palaa takaisin ja palauttaa Martylle ja Docille aikamatkustusauton.

Mutta elokuvan esittämän logiikan perusteellahan Biff ei voi palata tulevaisuuteen, jonka hän on jo muuttanut? Eli jos hän on muuttaa menneisyyttä, Doc ja Marty eivät edes olisi vuodessa 2015, koska Biff muutti 80-luvun tapahtumia, jotka muuttavat täysin Docin ja Martyn aikajanat.

Myös Yön ritari sisältää oikean juoniaukon, mutta se ei liity mitenkään Jokeriin. Komisario Gordon (Gary Oldman) saa tappavan osuman poliisipäällikön hautajaiskulkueeseen osallistuessaan. Tätä järisyttävää tapahtumaa ja sen seurauksia ei kuitenkaan käsitellä elokuvassa tarvittavalla tavalla. Lepakkomies katselee etäältä surullisena Gordonin perhettä – ja siinä se. 

Tietysti lopulta paljastuu, että Gordonin kuolema oli lavastettu. Kysymys kuuluukin, miksi ihmeessä Gordonin piti lavastaa oma kuolemansa? Vain jotta hän pääsee yllättämään Jokerin takaapäin? Oliko Lepakkomiehen suunnitelmana kaatua maahan, jotta Gordon voi paljastaa olevansa hengissä? Elokuva yrittää selittää Gordonin tehneen päätöksen, jotta hänen perheensä olisi turvassa – mutta tarina ei esittänyt hänen perheeseensä kohdistunutta uhkaa. Vasta tarinan lopussa Harvey uhkaa tappaa Gordonin pojan, joten aiempi tapahtumaketju näyttäytyy ironisesti. 

Näissä kaikissa kolmessa tapauksessa (Jurassic Park, Paluu tulevaisuuteen II ja Yön ritari) katsojan on pohdittava itse, miten paljon hän haluaa antaa anteeksi elokuvalle. Jos elokuva viihdyttää, onko sisäisen logiikan rikkominen tai epäjohdonmukaisuudet oikeasti paha rike? 

Onko Jurassic Parkin lopussa nähtävä deus ex machina tylsä vai äärettömän siisti viime hetken pelastautuminen? Onko Yön ritari helkkarin tiukasti käsikirjoitettu kissa-ja-hiiri-peli, jossa saa olla muutama epäjohdonmukaisuus? 

Paluu tulevaisuuteen -trilogia on tarkoitettu viihteeksi, joten sankareidemme tielle täytyy asettaa erilaisia esteitä. Aikamatkustuksen logiikan ylläpitäminen on haastavaa, ellei elokuva yritä olla Shane Carruthin Primer-mestariteoksen tasoinen aivot nyrjäyttävä katselukokemus.

Emme näe juoniaukkoja, koska haluamme lähtökohtaisesti viihtyä elokuvien parissa. Jos elokuva ei puhuttele tai viihdytä, eli mitä huonommin tarina resonoi yleisönsä kanssa, sitä helpompi juonen järjettömyyksiä on kritisoida. 

Esimerkiksi Nolanin Batman-trilogian päättänyt Yön ritarin paluu ei resonoinut yleisössä temaattisella tasolla yhtä vahvasti kuin edellinen osa. Tom Hardyn esittämän Bane-terroristin suunnitelmalle on helpompi naureskella. 

Sisäisen logiikan noudattaminen ja juoniaukot

Nostin esiin ensimmäisessä osassa Indiana Jonesin ja hänen seikkailunsa. Indy ja hänen taustansa toimii sarjan elokuvien peruselementtinä. Tohtori Jones on seikkaileva arkeologian professori, joka ei halua historiallisten arvoesineiden joutuvan vääriin käsiin (usein tarkoittaen natsien karvaisia sormia). Hän vihaa käärmeitä. Hän on isästään vieraantunut naistenmies. 

Tästä hahmotelmasta käsin George Lucas ja Steven Spielberg lähtivät rakentamaan seikkailuelokuvaksi tarkoitettua Kadonneen aarteen metsästäjiä. 

Jos Indiana Jones olisikin työllistynyt yliopiston yksinäiseksi talonmieheksi ja kokisi hiljaa omassa mielessään eksistentiaalista kriisiä elämänvalinnoistaan, olisimme juonellisesti lähempänä Charlie Kaufmanin i’m thinking of ending things -elokuvaa. Hahmon persoona määrittää sen, miten hän suhtautuu muihin ja toimii konfliktitilanteissa.

Yhtä lailla David Cronenbergin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Crash seurataan henkilöitä, jotka saavat seksuaalista nautintoa autokolareista. He harrastavat usein seksiä autoissa, jotka ovat julkisilla paikoilla, minkä lisäksi he ovat osana useissa erilaisissa liikennettä vaarantavissa tilanteissa ja aiheuttavat monia kolaritilanteita. 

Katsojan on mahdollista kyseenalaistaa tarinan peruselementit täysin. Miksi viranomaiset eivät tutki epäilyttävien autoilijoiden toimintaa? Miksi usean eri vaarallisen tilanteen jälkeen päähenkilöt eivät jää kiinni? Miten on mahdollista, että he saavat jatkaa tätä toimintaa kolari toisensa jälkeen?

Meidän on hyvä ymmärtää, että jokainen elokuvassa nähty hetki on (oletetusti) tarkoin harkittu ja rakennettu kuljettamaan tarinaa tiettyyn lopputulokseen. Jos katsojana haluaisit muuttaa tarinassa esitettyjä ”vakioita” tai sääntöjä, kokonaisuus ei olisi enää sama.

Jos lähtisimme kyseenalaistamaan kulloisenkin elokuvan esittämän logiikan perusasetelmaa, mistä tahansa elokuvasta on mahdollista löytää katsomista häiritseviä virheitä”. Yhdenkään elokuvan juoni ei ole vedenpitävä, jos siihen soveltaa tarinan ulkopuolista logiikkaa. 

Voimme tarkastella kaikkien aikojen parhaiten käsikirjoitettujen elokuvien listalla olevaa Casablancaa ja havaita sen olevan täysin epälooginen.

Casablancan keskeinen konflikti pyörii erittäin haluttujen matkustusasiakirjojen ympärillä, jotka takaavat vapaan pääsyn pois Casablancasta. Tunnettuna vallankumouksen johtohahmona toimiva Victor Laszlo yrittää saada itselleen ja vaimolleen viisumit paetakseen natsien karvaisesta otteesta. 

Eikö ole varsin erikoista? Natsit eivät voi estää asiakirjojen haltijaa pakenemasta maasta siitäkin huolimatta, että hän on heidän etsimänsä, tunnettu vallankumouksen johtohahmo! Elokuvan asiakirjoilla on periaatteessa samankaltaiset voimat kuin millä tahansa fantasiaelokuvan taikaesineellä. 

Kyseessä on kuitenkin toiseen maailmansotaan sijoittuvasta draamaelokuvasta. Elokuvassa kuitenkin esitetään pala taikapaperia, jota jopa Vichyn hallintoa nuorassaan pitävien natsien on toteltava.

Tilanne on absurdi arkipäivän logiikan näkökulmasta. Vastaavanlaiset matkustusasiakirjat olisi mahdollista vain repiä henkilön käsistä tarkastuspisteellä. Samalla olisi helppo keksiä tekaistut syytteet, joilla vallankumouksen johtohahmo saadaan elinkautiseen vankeuteen – tai pahempaa. Miksi nämä karvaiset natsit eivät vain vangitse Victor Laszloa, vaikka hänellä olisikin viisumit? Oikeassa elämässä myös fasisteille paperi on vain paperia, vaikka siinä olisi isojen kihojen allekirjoitukset.

Jos Casablancan – tai minkä tahansa muun elokuvan – tapauksessa kyseenalaistamme tarinan peruselementit, elokuva vaikuttaa naurettavalta. Jos asetumme poikkiteloin tarinan esittämän todellisuuden eteen, riisumme siltä kaiken viihdearvon ja sisäisen merkityksen. 

Vaihtoehtona on myös nauttia elokuvasta, joka esittelee tarinan ongelman, ratkaisun ja panokset selkeästi. Mikään ei ole jännittävämpää, kun tietää tasan tarkkaan odottaa tiettyä lopputulosta elokuvalle – ja jännittää sitä viime metreille asti!

Yksinkertainen totuushan on tämä: jos elokuvan perusidea, keskuskonfliktin tai konfliktin syy muutettaisiin soveltamalla siihen tarinan ulkopuolelta tulevaa loogista ratkaisua, elokuvan tarinaa ei olisi. 

Piste.

Ei olisi Indiana Jonesia, James Bondia tai Lepakkomiestä.

Kyse ei ole siitä, miten ”realistisia” tai loogisia elokuvien pitää olla arkipäivän standardeilla.

Kyse on siitä, minkälainen tarina halutaan kertoa ja kuinka se kerrotaan mahdollisimman tehokkaasti.

Kiitos, kun jaksoit lukea.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Tuliko mieleesi oikeita tai virheellisiä juoniaukkoja? Lähetä viestiä LeffaHamsterille Instagramissa (@leffahamsteri).

Lisää luettavaa