Mistä puhumme, kun puhumme tv-sarjojen kulta-ajasta? Käsittelyssä unohdettu mestariteos

Oscar-palkitun Steven Soderberghin tv-sarja unohtuu usein, kun listataan parhaita sarjoja.

30.7.2020 12:50

Laadukkaat ja lähes elokuvabudjeteilla ja tuotantoarvoilla varustetut tv-sarjat ovat tätä nykyä enemmänkin normi kuin poikkeus. Vielä kymmenen vuotta sitten tv-sarjoissa nähtyjä näyttelijöitä tai tekijöitä ei nähty elokuvien puolella – tai jos nähtiin, niin kyseessä oli enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Eronteko oli selkeämpi, koska tv-formaatti nähtiin ala-arvoisempana viihteen muotona elokuvan majesteettiseen filmiin nähden.

Tilanne on kääntynyt kuitenkin aivan päälaelleen. Elokuvastudiot pyrkivät pelaamaan varman päälle. Yhä enemmän satsataan joko satojen miljoonien massaspektaakkeleihin, joita voidaan markkinoida kaikille. Tästä syystä niin sanotut aikuisille suunnatut keskibudjetin elokuvat ovat katoava luonnonvara. Kokeilunhaluiset, pienemmän budjetin elokuvatekijät ja auteur-ohjaajat ovat kokeneet tv-sarjojen mahdollisuudet perinteisiä studioelokuvia houkuttelevimpina.

Televisiotuotannot tarjoavat nykyään enemmän mahdollisuuksia elokuvantekijöille kuin ennen, joten ei ole ennenkuulumatonta nähdä tv-sarjaa tai sen yksittäistä tuotantokautta, josta on vastuussa vain yksi ohjaaja. Verrattuna tähän on se, että entisen mallin mukaan jokaisella tv-jaksolla oli oma ohjaajansa.

Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat olleet David Lynchin paluu televisioon 18-tuntisella Twin Peaks: The Returnilla tai True Detectiven startannut Cary Fukunaga, joka on yksi kehutuimmista yksittäisistä tuotantokausista viime vuosilta. Laadukkaita sarjoja tulee jatkuvalla syötöllä ja vanhat suosikit aiheuttavat keskustelua edelleen. Tuntuu siltä, että tv-sarjojen kulta-ajasta puhuttaessa keskustelun avauksista ja ”vuosikymmenen parhaat” listauksista on usein unohdettu Steven Soderberghin ohjaama, mestarillinen tv-sarja The Knick.

Käytän tätä nykyä enää harvemmin vastaavia ylistäviä sanoja, kuten mestariteos tai klassikko, koska tiedostan niiden tuoman painon.

Elokuvat ovat subjektiivisia kokemuksia, joten kaikenlaiset ylistykset ovat myös subjektiivisia. Erilaiset ylisanat voidaan helposti kohdistaa tyrehdyttämään ei-toivottu kritiikki tai vaihtoehtoinen keskustelu. Ylitsepursuavat kehut asettavat teoksen muiden yläpuolelle, aivan kuten täysin päinvastaisesti vähättelevä puhe alentaa. Jos kuuntelija tai lukija ei asetu samalla kantille, niin hän on yksinkertaisesti vain väärässä.

Todellisuudessa ei ole mitään täydellistä mestariteosta. On vain subjektiivinen kokemus, johon samaa mieltä olevat voivat joko yhtyä tai olla yhtymättä.

Joku voi pitää Kummisetä-elokuvan jatko-osaa tylsänä – ja voinko sanoa, että he ovat väärässä? Kuka minä olen sanomaan kenellekään, että he ovat väärässä, vain koska he eivät jaa samaa kokemusmaailmaa? Joku voisi sanoa, että en kukaan. Koemme asiat juuri omasta näkökulmastamme käsin ja sen on kaunis ja arvokas asia. Jokainen kokee ja näkee asiat juuri kuten haluaa.

Mutta tähän haluaisin korostaa elokuvakritiikin tärkeyttä.

Kritiikin tarkoitus on parhaimmillaan pyrkimys selittää, miksi pidämme teosta arvossa. Avainasemassa ovat oman kokemusmaailman esille tuominen. Tätä vasten katsojan on siis pystyttävä kuulemaan eriäviä mielipiteitä: minkä takia tämä teos ei puhuttanut juuri sinua? Mikä tässä oli upeaa ja hienoa?

Mielestäni kriitikot pystyvät parhaimmillaan tuomaan jotain itselle täysin uutta ja tätä kautta avata uusia näkökulmia. Voin nähdä teoksen aivan uudessa valossa, joka voi tarkoittaa jotain positiivista tai negatiivista.

Kaikilla elokuvantekijöillä on omat kokemusmaailmansa, joten ymmärrän täysin hyvin kritiikin, joka kohdistetaan osaaviin, arvostettuihin ja palkittuihin elokuvantekijöihin, kuten vaikkapa Coenin veljeksiin. Coenit ovat kirjoittamisen, ohjaamisen ja editoimisen ammattilaisia, jotka osaavat olla persoonallisia, hauskoja ja musertavan filosofisia dramaturgeja. Coenit kuitenkin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta käsittelevät tarinoissaan suurimmaksi osaksi miehisen perspektiivin läpi. Lisäksi he eivät esimerkiksi genretietoisessa Netflix-tuotannossaan The Ballad of Buster Scruggs osanneet dekonstruoida esimerkiksi Amerikan alkuperäiskansojen ja uudisraivaajien välistä suhdetta, vaan päätyivät läpikäymään samaa vanhaa lehmipojat ja intiaanit -kaavaa.

En voi olla peräänkuuluttamatta perusteltua ja syvällistä kritiikkiä viihteen kuluttamisessa ja kyseisen kritiikin ymmärtämistä. Voimme pitää samoista asioista ja voimme pitää niistä täysin eri syistä, mutta voimme myös pitää niistä, vaikka joku niitä kritisoikin. Se, että hyväksyykö kritiikin, ja millä perustein, on ensisijaisesti jokaisen katsojan oma päätös.

Pääsemme terveen keskustelukulttuurin kautta tutustumaan itsemme ulkopuolella oleviin muihin näkökulmiin. En pysty laskemaan niitä kertoja, kun joku kriitikko on onnistunut avaamaan silmäni elokuvan tai tv-sarjan kohdalla. On ollut jokin asia, jota en ole täysin ymmärtänyt tai nähnyt, mutta olen kritiikin ansiosta oppinut näkemään uusin silmin. Kritisoinnin tarkoitus on rakentaa yhteistä ymmärrystä, ei typistää sitä konsensuksen yhteiseen muottiin tai mollata katsojan valintoja.

Ja tämä on upeaa selkeästi artikuloidussa ja argumentoidussa kritiikissä.

Mitä sillä saavutetaan, että elokuvat luokitellaan? Sillä, että toisia teoksia juhlitaan ja toisia mollataan päivästä toiseen? Jos konsensus tarkoittaa, ettei anneta lupaa kriittiselle keskustelulle ja ymmärrykselle, niin mitä voimme saavuttaa?

Lopputuloksena on polarisoitumista leireihin, jotka ovat joko ”oikeassa” tai ”väärässä”. Välimuotoja ei sallita, koska näennäinen arvo elokuvassa on esimerkiksi sen klassikkostatuksessa. Jos jollakulla on eriävä mielipide tv-sarjasta tai elokuvasta, niin haluan kuulla sille perustelut. Miten muuten voin löytää uusia puolia aiemmista töistä?

Sosiaalisen median keskustelukulttuuri ei tue tällaista erimielisyyksien käsittelyä, koska kaikki ovat oikeassa, vaikka samalla kukaan ei ole oikeassa. Jos ”yleisesti hyväksyttyjen” totuuksien tilalle tarjotaan uutta näkökulmaa, niin tämä aiheuttaa silmien pyörittelyä.

Tämän pitkän sivupolun kautta ja tämänhetkisen keskustelukulttuurin ja kriittisen keskustelun tiedostaen haluan, että jokainen tv-sarjoja intohimoisesti kuluttava löytäisi The Knickin tekijäjoukon ammattitaidon ja osaamisen.

The Knick on mielestäni televisiohistorian unohdettu ja ylenkatsottu helmi, ohjaajansa aito taidonnäyte ja edustaa ehdottomasti 2010-luvun tv-sarjojen parhaimmistoa. Osaksi tämä saattaa johtua siitä, että kun puhutaan moderneista ammattitaitoisista amerikkalaisohjaajista, Steven Soderbergh nousee harvoin esille.

Usein esille nostetaan tai puhutaan erittäin näyttävistä ja persoonallisista, korkean profiilin tekijöistä, kuten Tarantinosta, Scorsesesta tai Spielbergistä. Heidät erotetaan suuresta massasta tunnistettavan esteettisen tyylin, vakiintuneen ammattitaidon, pop-kulttuuriin vaikuttamisen tai elokuvateollisuuteen kohdistaman kritiikin takia.

En ymmärrä miksi näistä lähtökohdista käsin Soderbergh sivuutetaan, koska hän periaatteessa täyttää kaikki edellä mainitut kriteerit. Ehkä keskusteluista pois jättäminen johtuu Soderberghin tyylin mukautuvuudesta, koska se sopii niin moneen erilaiseen tarinaan. Tai pikemminkin Soderbergh osaa aina mukautua kulloisenkin tarinan tarpeisiin.

Hänen elokuviaan katsoessa käy selväksi, että Soderbergh on kapteeni, joka seilaa sielukkaan art-housen uskaliaan kokeilevuuden ja viihteellisen valtavirran aalloilla.

Seksiä, valheita ja videonauhaa -ohjausdebyyttinsä jälkeen hän tuottanut ja ohjannut elokuvia genrejen laidasta laitaan: trillereitä, toimintaelokuvia, scifiä, kauhua ja komediaa.

Osa Soderberghin töistä on toiminut siististi liitelevänä viihde-elokuvan arvoilla (kuten Ocean’s Eleven – korkeat panokset), aivonystyröitä hierovalla taide-elokuvaestetiikalla (Solaris, Kafka) tai globaalin skaalan eksistentiaalisena – ja pelottavan ennustuksellisena – kauhuna (Contagion – Tartunta). Soderberghia on usein kutsuttu kylmäksi tarkkailijaksi, mutta tämä saattaa johtua hänen pohdiskeleviensa töiden luonteesta. Soderbergh osaa ohjauksessaan olla eroottis-romanttisesta isällisen kaipaavaan. Tämä käy ilmi, jos katsoo peräkkäin George Clooneyn tähtiainesta esiin nostaneen elokuvan Out of Sight –Mieletön juttu ja Logan Lucky -junttiryöstöleffan.

Soderbergh ei ole leimautunut omissa kirjoissani genre- tai edes auteur-ohjaajaksi, koska hän on omistautunut sataprosenttisesti tarinan kertomisen ekonomiaan, tietysti kulloisen tyylisuunnan tarpeita unohtamatta. Hän harvoin paukuttelee henkseleitään katsojalle visuaalisilla kikkailuilla tai pop-kulttuuriviittauksilla. Hän keskittyy siihen, millä on kaikista eniten merkitystä: tarinaan ja sen kertomiseen.

Kertoman mukaan Soderberghin kuului jäädä eläkkeelle Side Effects (2013) elokuvan jälkeen, mutta luettuaan The Knickin käsikirjoituksen hän halusi välittömästi tarttua tarjoukseen.

The Knickiä tuotettiin vain kaksi tuotantokautta, mutta se on silti mielestäni Soderberghin paras työ.

Sarjan tarina kietoutuu New Yorkissa sijaitsevan Knickerbocker-nimisen kirurgisen sairaalan henkilökunnan edesottamuksiin. Päähahmoihin kuuluvat itsepäinen kirurgian johtajana toimiva tohtori George Thackery (Clive Owen), nuori ja vaikutuksille altis hoitaja Lucy Elkins (Eve Hewson) ja sairaalan uusi lääkäritulokas tohtori Algernon Edwards (André Holland). Erityisen mielenkiintoisen sarjasta tekee se, että sijoittuu 1900-luvun alkuun.

Keskeisenä teemana sarjassa ovat kunnianhimo ja uudet lääketieteelliset innovaatiot, joita Thackery toivoo työtiiminsä kanssa saavuttavan. Keskiössä eivät ole potilaat, vaan lääkärin oma nimi uraauurtavan tutkimuksen kannessa. Potilaiden henki on se hinta, jolla Thackery ja kumppanit pelaavat.

Thackery on kokaiiniriippuvainen, riskejä ottava aikapommi, jonka edesottamukset aukeavat katsojalle ironian sävyttäminä. Katsojina tiedämme, millaisia lääketieteellisiä edistyksiä viimeisten 120-vuoden aikana on tehty, joten pahimmillaan Thackeryn ja kumppaneiden uhkarohkeat askeleet kohti lääketieteellisiä ihmeitä aiheuttavat kauhunsekaisia tunteita.

Sodenbergh on vastannut koko 20-tuntisesta sarjasta ohjauksen ja editoinnin osalta – ja tämän huomaa. The Knick on äärimmäisen tiukka paketti ja äärimmäisen hiottu kokonaisuus. Cliff Martinez, joka vastasi jo Soderberghin Seksiä, valheita ja videonauhaa -debyyttielokuvan musiikista, on säveltänyt loistavan äänimaailman sarjalle.

The Knick on juuri sopiva synteesi erilaisten genrejen kesken, koska se yhdistelee ajankaudelle sopivaa ylempiluokkaisen johtokunnan pönötystä sairaalan henkilökunnan ihmissuhdedraamaan, mustaan huumoriin ja kirurgisen leikkaussalin jännitysnäytelmiin. Se myös tuo esiin salapoliisimaisia mysteerielementtejä, kun eräs sarjan päähenkilöistä yrittää selvittää ensimmäisellä kaudella tautien leviämistä New Yorkin populaation keskellä paikallisen terveysviranomaisen kanssa.

Periaatteessa The Knick tarjoaa kaikkea, mitä siltä voi odottaa ja paljon enemmän. The Knick ei lainkaan pelkää kehitellä ja rakentaa juonikuvioitaan vanhan päälle. Sarja ei kangistu omiin kaavoihinsa, kuten itseään edeltävät sairaalasarjat Teho-osasto tai House, joissa tuntui vanhat tv-sarjojen rajoitukset. Langalla-sarjan luoja David Simon kuvasi näitä rajoituksia omasta kokemuksestaan niin, että osa sarjan luojista yrittää ensin saada sarjansa henkiin ja sitten loppuaika menee sarjan hengen ylläpitämisessä mahdollisimman kauan. Tämä tarkoittaa usein tutun kaavan toistamista tai yleisön tarpeisiin vastaamista. The Knick kuuluu niihin sarjoihin, jotka eivät pelkää viedä draamaa eteenpäin ja kulkea omaa polkuaan.

Tarinallisen genretarjonnan lisäksi ihastelen sitä, miten laajalla skaalalla Soderberghin tv-sarja onnistuu käsittelemään muita teemoja hahmojen sisäisten ja ulkoisten konfliktien kautta. Sarja käsitteleekin esimerkiksi addiktiota, järjestelmällistä rasismia, luokkaeroa ja sovinismia. Lisäyksenä sanoisin, että sarja pyörittelee edellä mainittuja aiheita paljon paremmin kuin monet kehutummat ja palkitummat sarjat yhteensä.

Thackery on heti alusta epäluuloinen tummaihoista tohtori Edwardsia kohtaan, jonka pitää mennä aivan äärimmäisyyksiin saadakseen Thackeryn vakuuttuneeksi omista kyvyistään. Edwards on täysin kompetentti lääkäri, joka on joutunut tekemään paljon enemmän oman asemansa eteensä kuin muut kollegansa.

Rasismin dramaattinen käsittely ei anna helppoa vastausta. Mikä tahansa muu sarja saattaisi päättää tämän sivujuonen katsojaa hellivään lopputulokseen, joka toteaisi Green Bookin hengessä päähenkilön voittaneen rasismin. The Knick sen sijaan esittää kuinka Thackery tekee vain poikkeuksen Edwardsin kohdalla. Tämä pieni voitto ei oikeasti merkitse mitään muuta, kuin vahvistuksena rasistisille ennakkoluuloille. Toinen tuotantokausi jatkaa tätä sivujuonta eksponentiaalisen eskalaation merkeissä ja kehittelee sitä yhä syvemmälle ihmismielen myrkyllisiin syövereihin.

The Knick kehittyy jakso jaksolta eteenpäin, kohti vääjäämätöntä päätöstään.

En halua liikaa avata The Knickin juonenkäänteitä, koska toiveeni olisi, että jokainen katsoja löytäisi nämä hahmot ja heidän pelkonsa, toiveensa ja tarpeensa itse. Avaamalla liikaa sarjan tapahtumia pelkään kerrankin pilaavani sen saman löytämisen ilon, jonka itse koin.

The Knick on ajaton, koska se käsittelee aiheita, jotka ovat edelleen ajankohtaisia.

Aivan kuten HBO:n mestarillisesti tikittävä Chernobyl, niin myös The Knick antaa katsojilleen edun sarjan hahmoihin nähden modernin tiedon perusteella. Kuljemme jatkuvasti eteenpäin ja voimme suunnata katseemme taaksepäin menneiden sukupolvien virheisiin. Voimme todeta, että olemme paljon viisaampia ja kehittyneempiä kuin meitä edeltävät sukupolvet.

En voinut olla tuntematta yhtäaikaisesti sekä huvittuneisuutta että kauhun tunteita, kun eräs Knickerbocker-sairaalan johtokunnan jäsen päätti hyödyntää sairaalaan hankittua röntgensädettä aivan kuin se olisi harmiton viihdeväline. Hän värvää hurvittelumielessä hoitajan seisomaan tunniksi röntgensäteen alle, jotta he saisivat hänen kallonsa kuvattua.

Tiedän tästä päivästä käsin, että tuolla tulee olemaan vakavat seuraukset. Teoilla on tapana kaikua ja kertaantua ajan saatossa. Voimme vain yrittää ottaa opiksemme tragedioista ja niistä tarinoista, joita meille välitetään eteenpäin. Voimme nöyrtyä, koska tiedämme olevamme joskus samassa asemassa arvosteltavina, jopa naurunalaisina, kun tulevat sukupolvet katsovat tekojamme ja niiden seurauksia. Voimme hyväksyä virheemme – tai olla sokeita omille puutteillemme ja toistaa edeltäjiemme virheet entistä pahempina.

The Knick on siitä harvinainen tapaus, että vaikka sarjan elo jäi vain kahteen tuotantokauteen ja sarjan tarinan voi nähdä jääneen kesken. Kaikki hahmot suuntasivat sarjan päätyttyä uusiin suuntiin omissa elämissään. Silti tekijöiden onnistui saada sarjan viimeiseen jaksoon päätöksen tuntua. Olisin halunnut nähdä mihin tarina olisi kulkenut kolmannella kaudella, mutta tämähän on vain laadukkaasti rakennetun sarjan merkki – olisi tehnyt mieli vielä saada vähän lisää.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen pop-kulttuurin suurkuluttaja, joka on kuluttanut tasaisen tappavaan tahtiin sairaaladraamoja Teho-osastoon Houseen – aina The Knickiin asti.

Lisää luettavaa