Avaan television illalla hakeakseni sieltä lohtua ankeaan arkeen. Sieltä löydän kuitenkin vain jonkin asteen heijastuman tästä arjesta, kun näen kaksi keski-ikäistä miestä keskustelemassa hämärällä kujalla hitaasti ja sieluttomalla äänellä. Katson heijastumaa tarkemmin ja hahmotan, että sillä on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä se yrittää heijastaa. Oudointa tässä on se, että tällä tavallahan Suomi tulee koko ajan heijastetuksi. Rakastan elokuviasi Aki Kaurismäki, mutta tämä on nyt mennyt liian pitkälle.
On totta, että suomalaiseen keskustelukulttuuriin kuuluu tietty pidättyväisyys, mutta nykyään tuntuu, että fiktio on vienyt sen mielikuvan usein liian pitkälle. Niin sanottu kaurismäkeläisyys on toki tyylikästä (ainakin jos Aki itse on asialla), mutta se ei suoraan sanottuna enää heijasta suomalaista sielunmaisemaa yhtä lailla kuin 40 vuotta sitten. Erityisesti Kaurismäen suosiman suomalaisen jörön miehen stereotypia on uuden sukupolven keskuudessa murrettu ja sen tilalla on uudet hyvät, huonot ja toksiset puolet. Siksi minusta tuntuu väärältä se, miten monen ulkomaalaisen ainoa käsitys suomalaisesta keskustelukulttuurista tulee nimenomaan Kaurismäen elokuvista, koska ne sattuvat olemaan niitä tunnetuimpia. Minulla olisi heille vähän muuta katsottavaa.
Yksi asia, joka suomalaisessa taiteessa usein (isolta osin Kaurismäen takia) unohdetaan, on se, miten taipuva kieli suomi on, ja miten nopea puhuminen, keveä vitsailu ja räväkkä tahti ovat nousseet aivan yhtä lailla osaksi suomalaista kieliprofiilia. Tästä suurena osoittajana voidaan pitää vuodesta 2007 vuoteen 2013 Ylellä pyörinyttä Atte Järvisen loistavaa komediasarjaa Pasila.
Pasila on animaatiosarja, jossa Pasilan poliisiaseman poliisit pyrkivät selvittämään rikoksia ja henkilökohtaisia sotkujaan. Keskushahmoja sarjassa ovat esimerkiksi kyyninen komisaario Kyösti Pöysti sekä dementoitunut laitoksen päällikkö Rauno Repomies. Repomiestä ja Pöystiä voidaankin pitää huomattavasti suurempina osoittajina 2000-luvun suomalaisesta keskustelukulttuurista.
Pöysti on kiihkeä moottoriturpa, joka velloo kyynisyydessä ja itsesäälissä, minkä varjolla hän kohtelee kaikkea mahdollista arvottomana. Pöysti on satiirinen, mutta ikävän tarkka kuva monien nykysuomalaisten sielunelämästä. Geneerisen hiljaisen alkoholistin sijaan Pöysti edustaa sitä ihmisryhmää, joka suuttuu kaikesta ilman mitään syytä. Hän laittaa vihaviestejä nettiin, ei muista parhaan ystävänsä etunimeä ja estää itseään pitämästä yhtään mistään, koska pelkää sen laskevan hänen ns. auraansa. Pöysti on siis suomalaisen milleniaali urpon karikatyyri.
Repomies sen sijaan edustaa sitä aiempaa karikatyyriä, mutta nimenomaan sitä aiempaa, joka on nyt menettänyt kaiken hohtonsa ja järkensä. Repomiehessä tiivistyy suomalaisten vanhusten sekavat sotatarinat, tarve ymmärtää nykynuoria, vaikka todellisuudessa halveksii heitä sekä jatkuva ylemmyyden tunne kaikkiin nuorempiin, koska “ennen oli vaikeaa ja nyt teillä on helppoa jumalauta”. Repomies edustaa sitä, millaisiksi monet Kaurismäki-ajan aikuiset ovat muuttuneet vanhetessaan.
Toinen media, josta saa häkellyttävän osuvan kuvan Suomen keskustelukulttuurista on Tia Kouvon vuoden 2023 elokuva Mummola. Mummola on sukellus suomalaisen perhe-elämän sielunmaisemaan, joka avautuu poikkeuksellisen aidolla ja räväkällä tavalla.
Mummola näyttää kulttuurimme kuivana, mutta eri tavalla kuin Kaurismäki. Mummolan keskiössä oleva perhe ei osaa kommunikoida keskenään, mikä on nimenomaan se konflikti, jota koko elokuva tutkii: miksi suomalaisten on niin vaikea kommunikoida toistensa kanssa? Elokuvan ihmiset puhuvat kyllä nopeasti ja elävästi, mutta kokevat vaikeuksia toisilleen avautumisessa ja sielunsa paljastamisessa. Tämä näytetään pidättyväisyyden sijaan äkillisinä tunteen purkauksina, joita taas Kaurismäki nimenomaan välttää. Mummola näyttää, miten pidättyväisyyden sijaan uusi tapa haudata aidot tunteet on yltiöystävällisyys tai turhuuksista jutustelu.
Suomalainen keskustelukulttuuri ei siis vain ole sitä, jolta Kaurismäki saa sen näyttämään. Kaurismäen elokuvissa ei sinänsä ole sen takia mitään vikaa, mutta ne osoittautuvat nykyään muutaman vuosikymmenen takaisena naturalistisena fantasiana, vaikka ne olisivatkin kentie olleet 80-luvulla tosia. Siksi on kiinnostavaa etsiä niitä teoksia, jotka oikeasti näyttävät, mitä meidän kulttuurimme nykyään on. Fiktio on erinomainen aikakapseli, jonka kautta nähdä, miten jokin kulttuuri kehittyy. Siksi on tärkeää, ettemme juutu vain Kaurismäkeen, vaan annamme tilaa myös Kouvon kaltaisille moderneille naturalisteille. Joten rakas Nikander, toivota tervetulleeksi Repomies.
Justus Elo
Mummola ja Pasila löytyvät kumpikin Yle Areenan valikoimasta.