Oscar-voittaja Steven Soderbergh ohjasi kaksi mestariteosta, mutta huomasiko sitä kukaan?

Zöe Kravitz elokuvassa Kimi.

Puhutaanpa hetki Steven Soderberghistä. LeffaHamsteri ihmettelee Oscar-voittajan upean laadukasta työn jälkeä.

Ohjaaja Steven Soderberghin piti jäädä vuoden 2013 jälkeen eläkkeelle, koska hänen omien sanojensa mukaan ”elokuvilla ei ole enää merkitystä.”

The Knick –tv-sarjan käsikirjoitus kuitenkin vakuutti Soderberghin jatkamaan työskentelyä ja jättämään eläköitymissuunnitelmat sikseen. 

Eläkkeeltä ”palaamisen” jälkeen hän on tähän päivään mennessä ohjannut kaksi tuotantokautta The Knick -tv-sarjaa, seitsemän täysipitkää elokuvaa, yhden lyhytelokuvan ja toisen, Mosaic-tv-sarjan. Tällä hetkellä Soderbergh on kuvaamassa kolmatta Magic Mike –elokuvaa ja valmistelemassa uutta tv-sarjaa.

Miten ihmeessä Soderbergh pystyy ylläpitämään tämänkaltaista tahtia ja pitämään töidensä laadun korkealla? 

Tätä olen pohtinut pitkään ja vastaus saattaa löytyä hänen työmetodeistaan. 

Soderbergh vaikuttaa töidensä puolesta kykenevän työskentelemään minkälaisen genren kanssa tahansa: häneltä luonnistuvat rikos-, draama-, toiminta-, komedia- ja jännityselokuvat. Kaiken lisäksi Soderbergh saa elokuvanteon näyttämään todella helpolta.

Ohjaajana hän on myös upottanut kyntensä sekä viihde- että taide-elokuviin. Soderberghin työmentaliteettina vaikuttaa olevan ”yksi yleisölle, yksi minulle” – toisin sanoen hän on saattanut Ocean’s Eleven -elokuvan jatko-osan jälkeen ohjata elokuvan miellyttääkseen itseään ja omia kokeellisempia mieltymyksiään (esimerkiksi 2005 ilmestynyt Bubble). 

Voisiko olla, että tämän työskentelytavan avulla hän pystyy tuotannosta toiseen ylläpitämään omaa mielenkiintoaan ja haastamaan itseään ohjaajana.

Ehkä tämä on selitys Soderberghin työtahdille, joka on aina ollut kovin tiivis. Esimerkiksi vuonna 2000 häneltä ilmestyi sekä Julia Robertsin tähdittämä Erin Brockovich ja isolla tähtikaartilla varustettu tarinallisesti monisäkeinen Traffic. Soderberghillä on koko uransa aikana ollut monta rautaa tulessa yhtäaikaisesti, kun hän ohjaustöidensä lisäksi myös tuottaa elokuvia ja tv-sarjoja.

Soderbergh on kameleonttimainen ohjaaja, jonka tyyli on muovautunut 90-luvun indie-elokuvien aallonharjaksi muotoutuneen Seksiä, valheita ja videonauhaa läpimurron jälkeen huomattavasti. Soderberghin tyyliin on ennen kaikkea vaikuttanut digitaalisen kuvausteknologian kehitys. Soderbergh on ollut etunenässä rohkeasti kokeilemassa ennakkoluulottomasti uusia kuvausmenetelmiä, kun esimerkiksi pelkästään iPhone 7 Plus -älypuhelimella kuvattu Unsane (2018) osoittaa. 

Soderberghin tehokkuuden salaisuus eivät ole ainoastaan pienikokoiset digikamerat. Hänen varsinainen voimavaransa ohjaajana on ekologisuus kohtausten kuvaamisessa. Digikameroiden avulla Soderbergh on pystynyt hyödyntämään kohtauksissaan luonnollisia valolähteitä, jotka toimivat sekä vapauttavina että rajoittavina tekijöinä. Hänen on pidettävä näyttelijänsä näkyvissä ja valaistuina, mutta hän pystyy tarvittaessa kuvaamaan pitkiäkin otoksia ja liikuttamaan kameraa vapaasti.

Nyky-Soderbergh ei turhaan kikkaile tai yritä ihastuttaa hienoilla kameraliikkeillä tai -ajoilla, vaan hän etenee täysin kohtausten ehdoilla. Hän keskittyy usein kuvaamaan kaiken tarvittavan mahdollisimman vähillä leikkauksilla, siten että kaikki ohjaukselliset valinnat ovat motivoituja ja lähtöisin materiaalista. Esimerkiksi kahden keskeiset dialogikohtaukset Soderbergh saattaa kuvata pelkästään yhdestä kuvakulmasta käsin, siten että molemmat näyttelijät ovat näkyvillä – tai vain toinen on näkyvissä.

Laadukkaasta työnjäljestä huolimatta Soderbergh on ehkä yksi aliarvostetuimmista nykyohjaajista, jonka töistä ei puhuta tai kirjoiteta tarpeeksi. Esimerkiksi The Knick on mielestäni yksi aliarvostetuimmista 2000-luvun sarjoista (kirjoitinkin The Knickistä pari vuotta sitten, lue arvostelu tästä linkistä). Soderberghiin suhtautumiseen saattaa vaikuttaa hänen valintansa kulkea valtavirran ja indie-tuotantojen rajapinnassa. Hän ei ole profiloitunut ohjaajana pelkästään viihde- tai taide-elokuvien ohjaajaksi, eikä hänellä ole sinällään mitään visuaalista allekirjoitusta, josta suuri yleisö voisi hänet tunnistaa. Soderberghin ääni vaihtuu jokaisen projektin mukaan, mutta se ei ole missään tapauksessa väärin. 

Traffic-elokuvasta Oscar-palkittu ohjaaja onsittemmin tuottanut ja ohjannut tasaiseen tahtiin laadukasta jälkeä. Olen kuitenkin valmis väittämään, että hän on tehnyt parhaat ohjaustyönsä tämän vuosikymmenen puolella. 

No Sudden Move (2021)

Soderbergh tekee jälleen paluun ryöstöelokuvien pariin No Sudden Move –elokuvan myötä. 

50-luvun Detroitiin sijoittuvan rikoselokuvan pääosissa nähdään muun muassa Don Cheadle, Benicio Del Toro, David Harbour, Julia Fox ja Jon Hamm. Soderberghin ohjauksessa nähdään myös vastikään edesmennyt Ray Liotta ja pienimuotoista paluuta näyttelyn pariin tekevä Brendan Frasier.

Cheadle ja Del Toro näyttelevät kahta rikollista, jotka palkataan tekemään yksi helpolta vaikuttava ryöstökeikka. No Sudden Move vaikuttaa aluksi yksinkertaiselta tarinalta tästä pienestä operaatiosta, mutta pian tilanne karkaa pikkurikollisten käsistä ja ryöstön taustalta paljastuu paljon monimutkaisempi kuvio kuin mitä saattoi aluksi luulla. Tarina muistuttaa hyvällä tavalla 40- ja 50-luvun film noir -elokuvia, kuten John Hustonin ohjaama Maltan haukka ja Howard Hawksin Syvä uni. Yksinkertaisen tarinan sisältä paljastuu jatkuvasti uusia kerroksia ja tahoja, jotka tuovat lisää ulottuvuuksia ja ongelmia tilanteeseen.

Ennen elokuvan näkemistä en ollut kovin suuri Don Cheadle -fani, vaikkakin hän on ollut aina mielestäni ihan hyvä ja vakuuttava sivuosanäyttelijä. No Sudden Move osoittaa Cheadlen kykenevän kantamaan lähes koko elokuvan moraalisen painon harteillaan. Del Toron näyttelemä aisapari tuo huolettoman ja arvaamattomamman karisman pöytään. Olisin voinut katsoa näiden kahden näyttelijän välistä vuoropuhelua ja juonittelua pidempääkin.

En halua paljastaa juonesta juuri mitään, mitä virallinen juonikuvaus ei kertoisi. Elokuvan käsikirjoitus on täyttä rautaa, koska tarina avautuu niin luonnollisesti ja vaivattomasti katsojalle. Ei aikaakaan, kun huomaat olevasi keskellä valheiden ja epäilyksen verkkoja. Toivon sinun katsovan elokuvan mahdollisimman vähän juonesta tietäen, joten älä katso trailereita tai lue mitään – nauti elokuvasta!

Voin kuitenkin taata, että No Sudden Move on kaikilla osa-alueilla nappisuoritus. Käsikirjoitus on jännittävä ja tiheä rikostarina, joka Soderberghin ohjauksessa osoittautuu loppujen lopuksi erittäin inhimilliseksi tarinaksi uusista mahdollisuuksista.

Kun No Sudden Moven lopputekstit lähtivät pyörimään, ajattelin mielessäni, ettei ole tämän genre-elokuvan voittanutta. Sitten huomasin, että Soderberghiltä oli tullut jo tämän vuoden alussa uusi elokuva.

En olisi voinut olla enemmän väärässä.

Kimi (2022)

Kimi kertoo Angelasta (Zoë Kravitz), joka traumansa vuoksi kärsii julkisten paikkojen pelosta eli agorafobiasta. Hän on IT-työntekijä, joka pystyy tekemään omaksi onnekseen töitä kotoaan käsin. Hän työskentelee uuden Kimi-älykaiuttimen parissa korjaten ja hienosäätäen järjestelmän algoritmeja kuuntelemalla kaiuttimen nauhoittamia äänitteitä.

Kaikki muuttuu, kun Angela saa käsiinsä äänitteen, joka saattaa olla todiste rikoksesta.

Ajattelin, että No Sudden Move oli loistavasti rakennettu jännitysnäytelmä, mutta Kimi laittaa tähän nähden aivan uuden vaihteen silmään. Soderbergh kanavoi taidokkaasti Francis Ford Coppolan Keskustelua (joka oli itsessään muunnelma Michelangelo Antionin elokuvasta Blow-up – erään suudelman jälkeen), Alan J. Pakulan paranoiatrillereitä (Ansa, Klute – rikosetsivä ja Presidentin miehet) ja Hitchcockin klaustrofobisia jännäreitä.

Ehkä Soderberghin työtahdin ja menestyksen salaisuus voi myös olla se, että hän osaa valita hiton hyviä käsikirjoituksia ohjattavakseen. Ja mistä tunnistan hyvän käsikirjoituksen? Kimi esittelee jatkuvasti elementtejä, joita hyödynnetään elokuvan aikana taidokkaasti. Mikään ei mene tässä käsikirjoituksessa hukkaan. Kaikki käsikirjoituksen tasolla tehdyt valinnat tukevat tarinaa ja sen teemoja täydellisesti (toisin kuin vaikkapa – kröhm – Obi-Wan Kenobissa).

Erittäin lahjakas Zöe Kravitz nähtiin sivuosassa uudessa The Batman -elokuvassa, mutta tässä pääosassa hän loistaa aivan täydellä teholla. Soderbergh osaa upean luonnollisesti käyttää kameraansa tehostaakseen täysillä päähenkilön ahdistuneen agorafobista mielentilaa, kun Angela lopulta joutuu lähtemään ulos asunnostaan.

Elokuva on kuvattu pandemian aikana, joten virustaudin uhka on yksi luonnollinen huolenaihe Angelan pelkotiloissa (ja toimii loistavana motivaationa pitää päähenkilö mahdollisimman kauan neljän seinän sisällä). Tämä taitaa olla yksi harvoista näkemistäni elokuvista parin viime vuoden ajalta, joka on sisällyttänyt pandemian tarinaansa. 

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että pandemian käsittely ei ole Soderberghille mitenkään uutta. Hänhän ohjasi yhden parhaista tartuntatautielokuvista (Contagion – tartunta, 2011) vain reilu kymmenen vuotta sitten.

Kimi sisältää henkilökuvan ja psykologisen draaman ainekset, mutta se on sataprosenttisen tyylipuhdas paranoiatrilleri. Soderberghin viimeisin mestariteos kuvaa faktuaalisen pandemian ja fiktiivisen Amygdala-yrityksen kautta myös omaa todellisuuttamme ja teknologiaamme. Käsikirjoitus käytännössä osoittaa, kuinka teknologia ja sen tarjoamat innovaatiot ovat objektiivisia välineitä, eivätkä ne itsessään ole hyviä tai pahoja. Ainoastaan välineiden ja laitteiden soveltamisen ja erilaisten käyttötarkoituksien kautta on mahdollista nähdä teknologian moraaliset ulottuvuudet. 

Tärkeintä on kuinka suhtaudumme ja kohtaamme toisemme inhimillisinä olentoina. Moni teknologiayritys käsittää ihmiset vain datan tuottajina, jotka voidaan hyödyntää markkinatalouden käyttöön.

Onko genre-elokuva kuollut sukupuuttoon?

Soderbergh teki lyhyessä ajassa kaksi huikeaa genre-elokuvaa, jotka osoittavat hänen olevan yksi mielenkiintoisimmista ja varteenotettavimmista genreohjaajista tällä hetkellä. 

Kimi ja No Sudden Move ovat loistavia jännäreitä, ja olen valmis puolustamaan niitä ajasta ikuisuuteen. Ne eivät ole tärkeitä elokuvia pelkästään elokuvakielen taidonnäytteinä, vaan myös katoavan taidemuodon edustajina, viihdeartefakteina. Tämän kaltaisia niin sanotun keskibudjetin (alle 100 miljoonaa dollaria) genre-elokuvia ei enää oikeastaan nähdä elokuvateattereissa, koska niitä ei yksinkertaisesti enää tehdä. Ison yleisön kuluttaessa supersankarielokuvia, keskibudjetin elokuvat ovat siirtyneet suoratoistopalveluihin. 

Valitettavasti tämän kaltaiset keskibudjetin elokuvat eivät ole kovin kestäviä suoratoistopalveluiden näkökulmasta. Liiketoiminnan harjoittamisen kannalta on järkevämpää tuottaa sisältöä, joka kestää enemmän kuin puolitoista tai kaksi tuntia. Tilaajat on pidettävä kiinni tilauksissaan cliffhangereiden avulla. Uusien tilaajien houkuttelu on helpompaa, jos tuote saadaan pidettyä yleisessä keskustelussa pidempään. Ihmiset katsovat sarjoja pidempään ja juttelevat niistä työpaikoilla. Elokuvista saattaa olla yksi tai kaksi mainintaa, mutta ne lipuvat sekä yksityisestä että julkisesta tietoisuudesta pois nopeammin juuri kestonsa takia. 

Toisin sanoen, valitettavasti suoratoistopalvelut saattavat koitua genre-elokuvien kuolemaksi – tai korkeintaan hautausmaaksi.

On aivan upeaa, että Steven Soderberghin kaltainen ohjaaja tekee näin taidokkaita jännäreitä. En tiedä tekeekö hän näitä meille vai itselleen, mutta olen iloinen, että tekee. Mielestäni meidän tulisi tukea näitä elokuvia niin paljon kun vain mahdollista.

Kimi ja No Sudden Move ovat nähtävissä HBO Max -suoratoistopalvelussa.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Aiheeseen liittyvät jutut