Pääkirjoitus 10/2015
Kun tapasin 007 Spectressä Mr. White -konnaa esittävän Jesper Christensenin Kööpenhaminassa (ks. Episodi 10/2015 s. 36), keskustelin tanskalaisnäyttelijän kanssa muun muassa siitä, mikä tekee mannereurooppalaisista niin hyviä Bond-pahiksia.
”Se johtuu aksentista”, Christensen tokaisi. Hänen mukaansa amerikkalaiset, jotka ovat Bond-elokuvien suurin kohderyhmä, eivät luota kehenkään, joka puhuu englantia aksentilla. Se ei kuitenkaan koske brittejä, koska heitä amerikkalaiset arvostavat. Christensenin mukaan todisteeksi käy, ettei Bond-elokuvissa ole ollut brittinäyttelijää konnana.
Keskustelu palautui mieleen, kun tutkin lehden painoon menon alla tuoreita lippukassatilastoja Yhdysvalloista. Uuden numeron sivulla 42 esitelty The Walk oli nimittäin juuri tullut Pohjois-Amerikassa ensi-iltaan eikä menestynyt odotetusti.
Tosin menestyksen mittaaminen on sen osalta hieman haasteellista, sillä Robert Zemeckisin elokuva päätettiin aluksi tuoda vain alle 450 IMAX-teatteriin tai muuhun poikkeuksellisen suureen saliin ja laajentaa isompaan levitykseen vasta myöhemmin. Normaalisti ison rahan elokuvan ensi-iltateatterit kun lasketaan kyseisillä markkinoilla tuhansissa.
Tilastoja rakastavat amerikkalaiset ovat tätä nykyä aivan pähkinöinä uusista teatteritekniikoilla kikkailevista avauksista ja keräävät kuumeisesti vertailutietoja, joita jatkossa voisi käyttää tällä tavalla julkaistujen elokuvien elinkaaren ennakoimisessa. Se kun on sikäläisten analyytikoiden suurinta huvia.
The Walkin keräämät pari miljoonaa olisivat muuten voineet olla ihan ok saavutus, ellei Baltasar Kormákurin Everestiä olisi pari viikkoa sitten julkaistu siellä samalla tavalla tekniikkakermat päältä kuorien. Se nimittäin nettosi ensi-iltaviikonloppunaan peräti 7,2 miljoonaa dollaria 545 erikoiskankaalta.
Ensi viikolla The Walk laajenee yli 2 500 saliin, joten on vielä aikaista sanoa mitään sen lopullisesta menestyksestä. Silti tuli mieleen onko Joseph Gordon-Levittin todennäköisesti realistisella mutta nykyään oudolla aikakauden ulkoasulla ollut merkitystä trailereita katselleelle ensi-iltayleisölle – ja kuinka paljon on ollut merkitystä hahmon paksulla ranskalaisaksentilla.
Tunnetusti Pohjois-Amerikassa, maailman suurimmalla elokuvamarkkinalla, katsotaan mieluiten omien poikien – ja poikkeuksellisesti tyttöjenkin – sankaritarinoita. Joten vaikka usein tarinoiden ja henkilöiden amerikkalaistamista kritisoidaankin, siihen ei vähään aikaan ole tulossa muutosta. Ja nyt pitäisi osata kikkailla esitystekniikoidenkin kanssa!
Jouni Vikman
Päätoimittaja
PS. Muistimme Christensenin kanssa pian Christopher Leen 007 ja Kultainen ase -elokuvasta. Keskustelimme voiko häntä laskea brittikonnaksi ja oliko hänellä aksentti, koska roolihahmon nimi Francisco Scaramanga viittasi latinojuuriin. Kyllä, eksyimme usein syrjäpoluille, mutta ainakin haastattelussa oli hauskaa. Leen kuittasimme poikkeukseksi sääntöön.