Quentin Tarantino ja Once Upon a Time in Hollywood – onko kirja elokuvaa parempi?

LeffaHamsteri pohtii Quentin Tarantinon esikoisromaania, joka pohjautuu hänen yhdeksännen elokuvansa, Once Upon a Time… in Hollywood käsikirjoitukseen. Pitääkö vanha viisaus paikkansa myös tälläkin kertaa? Onko kirja elokuvaa parempi?

Kirjoitin Once Upon a Time in… Hollywoodin ensi-illan jälkeen LeffaHamsteri-blogiini kattavan analyysin elokuvasta. Voit halutessasi käydä lukemassa alkuperäisen elokuvaa käsittelevän tekstin tämän linkin kautta. 

Pyrin olemaan toistamatta itseäni elokuvan suhteen, vaikkakin kommentoin ja vertailen kirjaa ja elokuvaa keskenään. Oletan, että olet nähnyt leffan ja tarina on sinulle tuttu. 

Joten tietysti: spoilerivaroitus! 

Tarantinon romaania lukiessa oli hauska huomata, miten paljon ohjaajalla oli materiaalia, josta hän ammensi elokuvansa. Hän on aina sanonut joutuvansa kääntämään omat käsikirjoituksensa elokuvan muotoon, koska ne sisältävät paljon kaunokirjallisia elementtejä. 

Once Upon a Time… in Hollywoodin tapauksessa on myös mielenkiintoista pohtia, kuinka paljon romaanin tekstistä oli valmiina pöytälaatikossa lojumassa ja kuinka paljon on elokuvan julkaisun jälkeen lisättyä materiaalia. Toisaalta onko tällä väliä? Kirja on oma kokonaisuutensa, joka täydentää elokuvassa esiteltyä osittain fiktiivistä ja osittain faktuaalista vuoden 1969 Hollywoodia. 

En luettele kaikkia niitä useita pieniä eroavia yksityiskohtia tai kohtauksia. Niitä on paljon. Tarantino pystyy avaamaan hahmojensa taustoja ja ajatusmaailmoja paljon vapaammin kuin elokuvassa. Hän saattaa jopa jättää kerronnan hetkeksi keskittyessään esseemäisiin kuvauksiin Cliff Boothin elokuvamieltymyksistä tai Roman Polanskin vahvuuksista Rosemaryn painajainen -elokuvan ohjaajana. 

Jos haluat nauttia kirjan tapahtumista, jotka sekä eroavat että täydentävät elokuvan katselukokemusta, lue kirja ja palaa tähän tekstiin lukukokemusta rikkaampana.

Jokaisen pikkuseikan läpikäymisen sijaan käsittelen päähahmojen, tapahtumien ja teemojen näkökulmasta kaikista relevanteimmat näkökulmat, joita kirjasta nousee esiin.

Lopuksi koostan yhteenvedon, jossa analysoin omia ajatuksiani, joita lukukokemus herätti.

Cliff Booth, auringonlaskun ratsastaja

Cliff Booth saa kirjassa paljon näkyvämmän roolin kuin elokuvassa, mikä johtuu Cliffin taustatarinan verhon raottamisesta. Tarantino avaa entisen sotasankarin, nykyisen stunttimiehen tarinaa jopa siinä määrin, että elokuvassa Brad Pittin esittämä Cliff Booth alkaa tuntua täysin eri hahmolta. 

Cliffin elämäntarina muistutti minua kaukaisesti lännensankaria, hiljaista väkivallan miestä, jolla on rautaiset hermot. Cliff on ristiriitaisia tunteita herättävä hahmo. Toisaalta hän on teoistaan palkittu sotasankari, mutta hän on myös sotakokemusten myötä kylmäverinen murhaaja. Elokuva jätti epäselväksi murhasiko Cliff vaimonsa vai ei, mutta kirja tuo esille Cliffin ja hänen edesmenneen vaimonsa väliset kohtalokkaat tapahtumat kristallin kirkkaasti. Toisaalta Cliff katui välittömästi vaimonsa murhaa, joten hän ei ole aivan tunteeton. Vaimo ei kuitenkaan ole ainoa, joka on kokenut loppunsa Cliffin käsien kautta.

Kirja paljastaa, että Cliff on siviilielämässään tappanut vaimonsa ja parin Manson-hipin lisäksi myös muutaman muun henkilön. Brandy-koiraa käsittele kirjan luku paljastaa, miten Cliffin tuttava halusi käyttää Brandyn taistelukoiran mainetta hyväkseen uhkapelissä. Koira olisi menehtynyt liian vaarallisen vastustajan kohtaamisessa, mutta miehet olisivat tulleet rikkaiksi. Tämä tieto katkaisi Cliffiltä kuvainnollisesti kamelin selän ja Cliff katkaisi kirjaimellisesti Brandyn ex-omistajan selän. 

Mutta kaikista eniten Cliffin western-mytologia tulee esiin stunttimiehen roolissa. Cliffiä käytettiin vaikeiden ohjaajien ja näyttelijöiden kurinpidon, maahan palauttamisen välineenä. Hänet saatettiin palkata päiväksi vierailevaksi stunttimieheksi elokuvan tai tv-sarjan lavasteisiin. Tuotantotiimin ulkopuolisena jäsenenä hän saattoi ”vahingossa” lyödä taistelukohtauksessa koppavaa näyttelijää tai ohjaajaa ilman pahempia seuraamuksia. Cliff jakoi oikeutta ja ratsasti aina lopuksi auringonlaskuun päivän palkka taskussaan.

Nähdäkseni Cliffin tarina peilautuu fiktiivisessä Lancer western-tv-sarjan Johnny Madrid -hahmossa. 

Lancer

Lancer on tv-sarja, jota CBS tuotti vuosina 1968–1970. Tarantino osti oikeudet Lanceriin, jotta hän voi käyttää sitä sekä elokuvansa että kirjansa tarinan keskiössä. Kirjassaan hän kertoo tv-sarjan päähenkilön, Johnny Madridin ja hänen bostonilaisen velipuolensa tarinan. Velipuolien isä on rikas karjatilallinen, mutta hänellä on huono onni naisten kanssa. Johnny-poika vannoo kostoa isälleen äitinsä kuolemasta, mutta pilottijaksossa hän päätyy tekemään valinnan ja palaamaan perheensä pariin.

Tarantino kuvailee tapahtumat niin yksityiskohtaisesti ja antaumuksellisesti, että tarinan voisi uskoa olevan tosi tai vähintään historiallisiin tositapahtumiin perustuva.

Mutta näinhän ei ole. 

Lancer on vain tv-sarja. Ainoa fiktiivinen osa on se, että Rick Dalton esiintyy Tarantinon vaihtoehtotodellisuudessa sarjan pilottijaksossa. 

Tarantino upottaa katsojan ja lukijan fiktiivisen tarinan todellisuuteen, aivan kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Elokuvassa hän rikkoo illuusion, kun Rick unohtaa vuorosanansa ja kohtauksen kamera-ajo palaa ensimmäiseen merkkiin. Kirjan versiossa Rickin todellisuus ja tv-sarjan tapahtumien todellisuus pidetään enemmän erillään. Eron tekoa myös edesauttaa se, että hahmot on mahdollista kuvitella täysin omana itsenään. Elokuvan aikana näin Leonardo DiCaprion tekoviikset naamallaan, vaikka hän esitti Rick Daltonia esittämässä Caleb DeCoteauta.

Tarantino on ollut koko uransa ajan kiinnostunut esittämisestä ja näyttelemisestä. Hän itse opiskeli pitkään näyttelyä ennen ohjaajanuransa alkua. Tämä voi olla syy, miksi hänen elokuvissaan hahmot joutuvat esittämään jotain muuta kuin mitä he oikeasti ovat.

Esimerkiksi jo Reservoir Dogsissa herra Oranssi (Tim Roth) joutuu opettelemaan ja harjoittelemaan tarinan vakuuttaakseen ryöstöä suunnittelevat mafiosot omasta roolistaan. Näemme kuinka tarina muodostuu, kuinka Roth treenaa parinsa kanssa tarinaa niin kauan, että se lopulta muuttuu todeksi. Tarantino dramatisoi herra Oranssin elokuvassa selostamat tapahtumat, jotka ovat täysin fiktiivisiä – koska hyvässä tarinassa on voimaa. 

Lancerin ja Once Upon a Time… in Hollywoodin tapahtumat ovat yhtä lailla fiktiiviset, mutta silti haluamme uskoa niitä. Cliff Booth on yhtä fiktiivinen hahmo kuin Johnny Madrid (elokuvassa Timothy Olyphant). Cliff vain sattuu olemaan ”enemmän” todellinen hahmo, koska hän ei ole osa fiktiivisen tv-sarjan todellisuutta.

Näen yhteneväisyyksiä Cliffin ja Johnnyn välillä, koska molempien hahmojen menneisyydet ovat kyseenalaisia. Molemmat ovat tehneet virheitä ja tappaneet ihmisiä, mutta loppujen lopuksi he löytävät rauhan ja hyvittävät vanhat tekonsa.

Ehkä näillä eri todellisuuksien tasoilla Tarantino yrittää luoda katsojalle vahvempaa immersiota omaan fiktioonsa. Uskomme Rick Daltoniin ja Cliff Boothiin enemmän, kun he ovat mukana tuottamassa tv-sarja-fiktiota.

Charles Manson ja menestyksen lumo

Uskon, että Once Upon a Time… in Hollywood -elokuvaversiossa Tarantino jätti tarkoituksellisesti Charles Mansonin roolin pieneksi, eräänlaisen sivuhuomautuksen asemaan. Hänet mainitaan muutaman kerran nimeltä ja fyysisesti hahmo nähdään vain yhdessä kohtauksessa (jos poistettuja kohtauksia ei lasketa). 

Näen Tarantinon halunneen kunnioittaa Sharon Tatea esiintyjänä ja ennen kaikkea ihmisenä. Moni katsoja ei vain osannut suhtautua Tarantinon kaihoisaan tribuuttiin, koska Sharon esitetään iloisena,  elämän nälkäisenä ja viimeisimmästä elokuvaroolistaan innostuneena – ilman Tarantinon isoja bravuureja. Elokuva ei esittele Sharonia pitkissä dialogikohtauksissa, melodraaman keinoin tai muita elokuvallisia kikkailuja hyväksikäyttäen. Saamme hengata päivän Sharonin kanssa aina aamusta asti, siitä kun hän kuorsaa sängyssä, kuuntelee musiikkia, käy kirjakaupassa ja poikkeaa elokuvateatterissa. Elokuvassa Sharon ja hänen ystävänsä välttävät tosielämän tragedian, joten Mansonin roolin vähäksi jättäminen käy järkeen. 

Kirja sen sijaan avaa Mansonin ja Perheen taustoja tarkemmin. 

Manson pyrki verkostoitumaan Los Angelesin musiikkibisnekseen The Beach Boys -yhtyeen rumpali Dennis Wilsonin kautta (tämä tapahtui ihan oikeasti). Mansonin taktiikka oli käyttää hyväkseen naispuolisia hippiseuraajiaan eräänlaisena neuvottelutyökaluna. Seksuaalisesti vapautuneet hippitytöt olivat kovaa valuuttaa musiikkituottajille tai ainakin näin Manson toivoi. Kulttijohtaja kuitenkin ylitti Wilsonin ja kumppaneiden kärsivällisyyden rajat tunkeilevalla pyrkyrimäisyydellään, jolloin Mansonin unelmat rokkitähteydestä kuivuivat kasaan.

Rivien välistä on mahdollista lukea, että Mansonin usko omaan erityislaatuisuuteensa muusikkona ja menestymiseen johti pettymykseen ja turhautumiseen – ja nämä tunteet purkautuivat lopulta hänen seuraajiensa toteuttamina väkivallan tekoina.

Manson oli kuten kuka tahansa menestyksestä haaveillut ja sen lumossa paistatellut huomionhaluinen ihminen, jonka taidot eivät aivan riittäneet muusikon uraan. Jos Manson olisi kasvanut tosi-tv-ohjelmien aikakaudella, hänestä olisi voinut tulla yksi huomionhakuisista turhista julkimoista. Mansonin sanoma oli vain savuverho hänen todellisille tavoitteilleen ja haluilleen. Hän halusi tulla nähdyksi ja miljoonien ihailemaksi. Tarantino katkaisee elokuvassa Mansonin väkivallan seuraukset verisen finaalin muodossa, mutta kirjassa Cliffin, Rickin ja Mansonin perheenjäsenten välinen selkkaus on kutistettu sivulauseen asemaan.

Manson sai julkkisstatuksen ilman muusikon uraa. Ilman Cielo Driven tapahtumia, kukaan ei tänä päivänä tietäisi, kuka Charles Manson oli.

Rick Dalton ja itseinhon sietämätön julmuus

Rick Daltonin (Leonardo DiCaprio) itseinho, katkeruus ja masennus tulevat kirjassa paljon vahvemmin esille. 

Entinen tv-tähti kokee suurta ahdistusta ja masennusta oman uransa takia. Häntä on käytetty oman tv-sarjansa päättymisen jälkeen vierailevana nyrkkeilysäkkinä muissa tv-tuotannoissa. Rick ja hänen itsekunnioituksensa ovat pohjamudissa. Marvin Schwarzin (Al Pacino) ehdotus italo-westernien tähdittämisestä kuulostaa surkealle. Rick uskoo eurooppalaisten elokuvien olevan huonoja vastineita Hollywoodin unelmatehtaan tarjoamille töille.

Rickin menestys nousi hänelle hattuun. Hänen tähdittämä Bounty Law -tv-sarja peruttiin, koska Rick halusi siirtyä tähdittämään elokuvia. Siirtymä ei vielä 60-luvulla ollut yhtä helppoa kuin mitä se on tänä päivänä. Usein se ei aina edes ollut mahdollista.

Elokuvastudioiden intresseissä oli pitää elokuvatähdet elokuvatähtinä. Tv-sarjojen näyttelijät haluttiin pitää tv-sarjoissa, kun studiot pitivät television tarjontaa pahimpana uhkanaan ja kilpailijanaan. Jos elokuvatähdet näkyivät joka ilta tv-ruuduilla, kuka jaksaisi enää mennä elokuvateatteriin?

Rick on katkera itselleen, koska hän ryhtyi menestyksen myötä hankalaksi ja hän aika lailla päätyi tv-studioiden palkkalistoilla mustalle listalle, nyrkkeilysäkin rooliin.

Rick on menettänyt uskon itseensä ja hänen kipinänsä, joka ajoi hänet näyttelemisen pariin, on hiipunut.

Elokuvan yksi parhaimmista kohtauksista on DiCaprion esittämä sulamispiste (jota näyttelijä ehdotti ohjaajalle). Edellä mainitun huonosti menneen kohtauksen jälkeen Rick saa epätoivon hetkellään hirveän hepulin trailerissaan. Hän toruu itseään ja kieriskelee omassa kurjuudessaan, pyristellen omia tapojaan vastaan. Miksi hänen piti juoda niin paljon edellisenä iltana? Kirjassa paljastuu, että Rick kärsii bipolaarisesta eli kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jota hän tietämättään lääkitsee alkoholilla. Rick heräsi omasta sängystään oksennuksen peitossa. Hän joi itsensä uneen.

Kirja ja elokuva eroavat suuresti siinä, miten Rickin tarina päättyy. Elokuvan päätteeksi Rick saa mahdollisuuden tehdä tuttavuutta näyttelijä Sharon Taten (Margot Robbie) kanssa. Elokuva antaa ymmärtää, että Rickin olisi mahdollista päästä oman aikansa kuumimman ohjaajan, Roman Polanskin lähipiiriin ja mahdollisesti näyttelemään hänen uudessa elokuvassaan.

Pidän elokuvan haikeasta ja satumaisesta lopusta, johon nimikin viittaa. Lopetus on kuitenkin surullisen ironinen, koska tiedämme mitä Sharonille tapahtui (tai ainakin Tarantino olettaa, että tiedämme). Kirja tuo kuitenkin mielestäni Rick Daltonin hahmon kautta tarinan sanoman ja temaattiseen ytimen selkeämmin esille. Lisäksi kirjan vaihtoehtoinen lopetus on mieltä ylentävämpi ja kokonaisuudessa toimii paljon paremmin, jäämättä vain Tarantinon vaihtoehtohistorian intertekstuaaliseksi viittaukseksi.

Kirja ei pääty Mansonin murhaajien verilöylyyn (kuten sanoin, se on alennettu kirjassa sivulauseeseen), vaan Trudi Frazerin, Lancer-tv-sarjan nuoren (mutta fiktiivinen) lapsinäyttelijän, ja Rickin väliseen puhelinkeskusteluun. Näyttelijäkaksikko lukee läpi käsikirjoitusta seuraavan päivän tv-sarjan kuvauksia varten. 

Trudin ammattimaisuus ja ylpeys tarttuvat lopuksi Rickiin, kun hänen nuori kollegansa osaa vaatia oikeaa näyttelyä, oikeaa roolisuoritusta. Lapsinäyttelijä palauttaa vastanäyttelijänsä itsekunnioituksen. Rickin onnistuu löytämään metodinäyttelemisen avulla itsestään uusia puolia näyttelijänä. Rickiin syttyy oman ammattiylpeytensä kautta jälleen kerran näyttelemisen kipinän. 

Elokuvan aikana Rickiltä kysytään, oliko hän melkein saada Steve McQueenin roolin John Sturgesin ohjaamasta elokuvasta The Great Escape – suuri pakoretki. Rick olisi noussut roolin myötä Hollywoodin halutuimpien näyttelijätähtien joukkoon, koska elokuva oli suuri hitti ilmestyessään. Kirjassa Rick joutuu kertaamaan tarinan peräti neljä kertaa, kuinka häntä melkein harkittiin rooliin. Tarinan alustus ja teemallinen lunastus toimivat paremmin kirjassa, kun elokuvassa McQueen-tarina on vain ohimenevä maininta, johon ei palata.

Hollywoodissa menestystarinoita mielenkiintoisempia tarinoita ovat mitä jos? –tarinat ja ajatusleikit. Mitä jos olisit tehnyt tämän elokuvan, etkä tätä elokuvaa? Elokuvateollisuus on täynnä erilaisia McQueen-tarinoita.

Näyttelijän uran menestys tai tulevaisuus voi olla yhdestä roolista kiinni, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Rick olisi voinut olla Steve McQueen. 

Molemmat nousivat western-tv-sarjoista elokuviin, mutta toisen ura menestyi, toisen ura kuihtui. Näyttelijälle on kova pala, jos menestysrooli viedään suoraan nenän edestä. Se on vielä kovempi pala, jos sinut muistetaan miehenä, joka melkein sai McQueen -roolin. Olisit voinut saada enemmän rahaa, olisit voinut olla vielä kuuluisampi. Olisit tärkeä osa populaarikulttuuria ja ihmiset, maksava elokuvayleisö, muistaisi sinut vielä pitkään kuolemasi jälkeen. 

Olisit voinut olla ikoni.

Tämä kaikki oli yhdestä roolista kiinni.

Viimeisen kerran kertoessaan saman McQueen-tarinan uudestaan Rick käy läpi listan, joka oletettavasti tehtiin, kun ohjaaja Sturges pohti kahden minuutin ajan McQueenille korvaajaa. Kaikki tarinan kuulleet ovat olettaneet, että Rick olisi automaattisesti ollut ykkösvalinta rooliin. Rick kuitenkin realistisesti luettelee kaikki syyt, miksi kolme muuta harkinnassa ollutta näyttelijää olisivat olleet valinnassa ennen häntä. Hän olisi jäänyt listan pohjalle ja kukaan selväjärkinen ei koskaan valitse listasta viimeistä nimeä! Silloin tehdään uusi lista.

Rick myöntää ja hyväksyy monologissaan tämän jossittelevan ajatusleikin turhuuden. Menneen ja saavuttamattoman spekuloiminen myrkyttää mielen. Rick toisin sanoen onnistuu löytämään mielelleen rauhan. 

Näyttelijä palaa kotiin ja kuka onkaan hänen pihatiellään menossa Polanskien allasbileisiin? No tietysti Sharonin hyvä ystävä, Steve McQueen. 

McQueen ja Rick vaihtavat pari sanaa ja muistelevat menneitä. Kaksikko löytää hetkeksi yhteyden. He tunsivat toisensa ja pelasivat kerran biljardia. Voittaja olisi ollut paras kolmesta, mutta peli jäi kesken. McQueen ehdottaa, että he voisivat pelata pelin loppuun. Rick arvostaa 60-luvun parhaiten palkatun elokuvatähden elettä, vaikka hän tietää etteivät he koskaan peliä tulisi pelaamaan.

Rick oppi, että joskus on vain tehtävä kotiläksynsä ja annettava parhaansa – ja se riittää. Aina on mahdollista haikailla isompien roolien tai palkkakuittien perään. Hollywoodissa naapurissasi asuu varmasti joku sinua paljon menestyneempi henkilö. Aina on mahdollista haluta enemmän vähemmällä vaivalla. Mutta jos et keskity siihen, mitä sinulla on juuri nyt edessäsi, voit kadottaa horisontin kokonaan. Rick löysi oman horisonttinsa vuosien sumun jälkeen. Hän todistaa itselleen, että hänellä on vielä annettavaa näyttelijänä.

Mutta mikä tärkeintä: hän on maailman onnekkain mies. Rick Dalton on saanut leikkiä cowboyta melkein koko ikänsä. 

Kaiken lisäksi hänelle on maksettu siitä. 

Elämässä voisi mennä paljon huonomminkin.

Luku 5 – Loppuyhteenveto

Pidän Quentin Tarantinon Once Upon a Time… in Hollywood elokuvasta, sen taaksepäin nojaavasta, vähäeleisestä hengailu energiasta, jonka taustavireenä kuitenkin on odottava Sharon Tate -tragedia. Voisin hengata Rickin ja Cliffin kanssa enemmänkin. 

Tästä huolimatta Tarantinon kirjaversio elokuvasta tuntuu paljon eheämmältä kokonaisuudelta. Se on hauska, viihdyttävä, väkivaltainen ja kiehtova aloitus Tarantinon kirjailijauralla. Kiehtovuus tietysti liittyy vahvasti siihen, että lukijan pitää ehdottomasti olla kiinnostunut 60-luvun Hollywoodista. Tarantino on suvereeni popkulttuuritietäjä ja etenkin suomalaiselle lukijalle unohdetut 60-luvun tv-sarjaviittaukset ja listaukset voivat olla liikaa. 

Kirjan lopetus alleviivaa Tarantinon alkuperäistä teemaa eli Hollywoodin paradoksaalisuutta: tämän päivän menestys voi olla jo huomenna unohdettu. Hollywoodilla ei ole ollut tapana katsoa taakseen muutoin kuin nostalgialla. Elokuvatuotantokoneisto arvostaa vain menestystä, joten jos aika ajaa ohitsesi, kukaan ei tule kyselemään perääsi. Cliff Booth menee Spahnin elokuvaranchille, koska hän pelkää hippityttöjen käyttävän ranchin omistajaa, vanhaa George Spahnia (Bruce Dern) hyväkseen. Cliff ei tiedosta, että elokuvateollisuus käytti Georgea hyväkseen ja sen jälkeen jätti hänet oman onnensa nojaan. Aivan kuin kuka tahansa, myös George kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. 

Hän ottaa sen keneltä tahansa, kuka sitä vain suostuu vielä hänelle tarjoamaan.

Tarantino rakastaa Hollywoodin historiaa ja elokuvien tarjoamaa perintöä, enemmän kuin teollisuus itse. Once Upon a Time… in Hollywood muistuttaa, että historia muistaa aina voittajat ja ikonit. 

Tarantino nostaa hattunsa unohdettujen tekijöiden suuntaan – ja kumartaa syvään.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

LeffaHamsterin löydät Instagramista @leffahamsteri. LeffaHamsterin podcast ”Mikä sun pointti oli?” löytyy muun muassa Spotifyn suoratoistopalveluista.

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut