Once Upon a Time… in Hollywood

Olipa kerran b-leffojen tähti, stuntmies ja joukko häiriintyneitä hippejä… kas siinä kunnon sadun ainekset.

 

14.8.2019 07:57
MAA / VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 16.08.2019

En välttämättä ole sitä mieltä, että kaikki mitä Quentin Tarantino on tehnyt olisi pelkästään erinomaista. Four Rooms? Erittäin epätasainen eikä vain siksi, että se on neljän eri ihmisen ohjaama. Grindhouse? Leikkitrailerit varastivat show’n, erityisesti Rob Zombien Werewolf Women of the SS, jossa Nicolas Cage esittää Fu Manchua. Sitten ovat ne uudemmat pitkät elokuvat, jotka tuntuivat vieläkin pidemmiltä, koska jokaista upeaa kohtausta vesittää loputon monologi. Mikään niistä ei ole puoliksikaan niin älykäs tai ikimuistoinen kuin ne, jotka nostivat hänet välittömästi tunnistettavaksi ikoniksi, kaikki ne ”Antakaa, kun kerron mistä Like a Virgin kertoo” -hetket.

Mutta huolimatta kaikesta, olen aina ollut läsnä teatterissa, kun ne saapuvat valkokankaille. Sillä toisin kuin monet muut kovaäänisistä, Roger Cormania ja Jean-Luc Godardia lainailevista entisistä videovuokraamon työntekijöistä, Tarantino on palannut kun hänellä on ollut jotain sanottavaa.

Tarantino on mies, jolla on suunnitelma – suunnitelma tehdä kymmenen elokuvaa ja poistua alalta. Nyt, yhdeksännen opuksensa vihdoin saapuessa, hän voisi hyvin harkita ennenaikaista eläköitymistä. Ei siksi, että hän olisi hukannut tiensä, vaan koska Once Upon a Time… in Hollywood tuntuu oikeilta jäähyväisiltä. Hiotuilta loppusanoilta mieheltä, joka on tehnyt mitä ikonisimpia elokuvia ja silti saanut osakseen oudon paljon kritiikkiä. Varsinkin, kun ottaa huomioon miehen rajattoman rakkauden taidemuotoa kohtaan.

Myös niitä elokuvia kohtaan, jotka eivät koskaan ole saaneet kriitikkojen hyväksymisleimaa. Tarantino kun on aina ollut perso saamaan inspiraatiota – tai suorastaan varastamaan – unohdetuista genreleffoista ja kulttiklassikoista, kaikista Sergio Corbucceista ja Toshiya Fujitaseista.

Milloinkaan se ei ole ollut yhtä näkyvää kuin tarinassa väsähtäneestä tähdestä, Rick Daltonista (Leonardo DiCaprio), ja hänen luotetusta stunttinäyttelijästään, autonkuljettajastaan ja mitä ilmeisimmin ainoasta ystävästään, Cliff Boothista (Brad Pitt). Se on täydellinen tekosyy ahtaa elokuva täyteen hoksattavia viitteitä ja pikkutarkasti uudelleenluotuja kohtauksia vanhoista elokuvista ja tv-ohjelmista. Niihin on nyt päivitetty Daltonin komeat kasvot, sillä miehen horjahteleva ura johtaa häntä halpaan tv-tarjontaan ja italialaisiin spagettiwesterneihin.

Kaikki on juuri niin hauskaa katsottavaa kuin voi kuvitella DiCaprion huutaessa: ”Kuka tilasi paistettua hapankaalia?!” käristäessään samalla natseja liekinheittimellään. Kieltämättä välillä tuntuu siltä kuin katsoisi jotakuta leikkimässä antaumuksellisesti omalla hiekkalaatikollaan vähät välittäen hiekkaämpärit kädessä ja kyyneleet silmissä jonottavista. Mutta niin vain on aina ollut: Tarantino on aina ollut ensisijaisesti kiinnostunein – anteeksi ilmaus – omien mielihalujensa tyydyttämisestä. Hänen leluistaan vain on tullut isompia ja värikkäämpiä.

Ennakoitavissa oleva pimeys on kuitenkin pian saapumassa keskeyttämään hauskanpitoa. Margot Robbien säkenoivä Sharon Tate saapuu kuvaan aviomies Roman Polanskin (alikäytetty puolalaisnäyttelijä Rafał Zawierucha – ehkä jopa täysin vaille käyttöä jäävä) kanssa Mansonin perheen hiiviskellessä aurinkoisilla kaduilla. Kohtalokas elokuun 9. päivän ilta vuonna 1969 lähestyy hitaasti mutta vääjäämättä.

Vaikka otsikot ovat jo kuukausia huutaneet Tarantinon tehneen elokuvan Tate-murhista, siitä ei oikeastaan ole kyse. Käytännössä kyseessä on melankolinen kaverielokuva Daltonin ja Boothin miettiessä kuinka selvitä nopeasti muuttuvalla alalla. On vaikea pysyä ajankohtaisena saatika pitää hieno Hollywood-kartanonsa ”kaupungin kuumimman ohjaajanimen” naapurissa. Se saattaa olla myös hänen hienoin rakkauselokuvansa: kaksi maailman unohtamaa – jos se on koskaan heitä huomannutkaan – kaverusta löytävät edes jotain helpotusta välittömästä yhteydestään, joka sallii heikkouden hetket ja jopa kyyneleet. Kunhan ei meksikolaisten edessä.

Kyseessä ei toki ole täydellinen elokuva. Se kärsii jälleen aivan liian pitkästä kestosta, sillä Harvey Weinsteinin poistuttua alalta on vaikea kuvitella ketään, jolla olisi otsaa käskeä Tarantinoa leikkaamaan jotain pois. Se on aavistuksen liian täyteen ahdettu, liian tyytyväinen itseensä kaikkine tähticameoineen (Pacino! Dern! Dunham!) eikä niin ikoninen kuin voisi odottaa mieheltä, jonka tuotannon perusteella voisi järjestää naamiaiset – niin kuin tapahtuikin Gilmore Girls -sarjassa, jossa Rory pärjäsi mainiosti Kill Billin Gogo Yubarina.

Mutta hän vangitsee täydellisesti menetyksen tunteen, hetken ennen kuin kaikki muuttuu lopullisesti. Hän asettaa sen historiallisen tarkkuuden edelle, mutta se ei ole muutenkaan koskaan ollut hänen prioriteettilistansa kärjessä. Raivostuttihan jo Kunniattomat paskiaiset historiapuristeja.

On vain yksi asia, jota Tarantino pitää pyhänä: elokuva. Mitä kaikken muuhun tule, siihen pätee Pulp Fictionin mainoslause: ”Et tunne faktaa ennen kuin olet nähnyt fiktion”. Mutta mitä sillä on väliä, niin kauan kuin mukana on liekinheitin.

 

Once Upon a Time… in Hollywood -elokuvan traileri

Lisää luettavaa