Rahat vai kolmipyörä – mikä on Oscareissa pielessä?

LeffaHamsteri tutkiskelee omia ristiriitaisia tunteitaan, jotka heräävät aina Oscar-gaalan myötä.

17.3.2023 20:42

Yhdysvaltain elokuva-akatemian järjestämä 95. Oscar-palkintojen jakotilaisuus juhlittiin 13. maaliskuuta. Lähetys näytettiin suorana sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Suomen aikaa.

Nuorempana jaksoin aina innostua palkintojen jaosta, ja katsoinkin gaalalähetyksen aina suorana. Tätä varten oli tietysti sopivat eväät ja varmistettu, että seuraava päivä olisi mahdollista pyhittää levolle pitkään valvotun yön jälkeen. Monta vuotta Oscarit olivat itselleni alkavan kevään piristysruiske, johon valmistauduttiin tekemällä omat veikkaukset palkintojen voittajista (tein aina sen virheen, että valitsin omat suosikkini, enkä seurannut ”palkintokeskusteluja”).

Olen huomannut, että viime vuosina Oscareiden tarjoama lumo on himmentynyt silmissäni huomattavasti. Enää en pidä Oscar-voittajien kaanonia elokuvataiteen suurimpana mittarina (ja miten voisin? Tällä mittarilla esimerkiksi Stanley Kubrickin elokuvat eivät olisi lainkaan mainitsemisen arvoisia).

Osittain tähän tietysti ovat vaikuttaneet omien suosikkielokuvien jääminen ehdokkuuksien ulkopuolelle ja palkintojen meneminen ”väärille” elokuville (katson etenkin sinua Green Book). Mutta tosiasiassa olen vain tullut entistä enemmän tullut tietoiseksi ehdokkuuspelistä, joita elokuva-alan ammattilaiset joutuvat pelaamaan edes tullakseen huomioiduksi ehdokkuudella. Tänä vuonnahan To Leslie -elokuvasta Oscar-ehdokkuuden saanut Andrea Riseborough joutui somemyrskyn silmään. Vaikutti siltä, että hän olisi lobannut itseään väärällä tavalla näyttelijäkollegoidensa keskuudessa (mikä on itsessään absurdi syytös, koska kaikki ehdokkaat lobbaavat itseään, ja pelaavat samaa peliä – joten mikä on oikea tapa lobata?).

Kukaan ei ollut nähnyt tätä pienen budjetin indie-elokuvaa, joten miten näyttelijä pystyi saamaan ehdokkuuden? Tai ennen kaikkea: hänen takanaan ei ollut suurta markkinointibudjettia, joka olisi taannut ehdokkuuden parhaan naispääosanäyttelijän kategoriassa.

Oscarit herättävät tunteita, koska elokuvat herättävät tunteita.

Oscar-gaalalla tietoisesti haetaan kulttuurillista viihdearvoa, koska se on yksi osa Hollywoodin viihdekoneiston markkinointiprosessia. Palkintojen jaon avulla pyritään saamaan samankaltaisia, katsojia innostavia narratiiveja, joita löytyy myös elokuvien tarinoista. Näiden menestystarinoiden toivotaan myyvän lisää lippuja elokuvanäytöksiin, kun katsojat innostuvat katsomaan palkitut elokuvat. Elokuvan tarinan ulkopuolinen menestystarina ja innostus voivat lisätä elokuvan mainetta ja kiinnostusta sitä kohtaan.

Haluamme katsojan roolista käsin kannustaa unohdettuja ja altavastaajina toimivia näyttelijöitä. Tänä vuonna palkintotarinoiden keskiössä olivat Ke Huy Quan ja Brendan Fraser, joiden urat nousevat nyt toivottavasti uusiin korkeuksiin elokuvateollisuuden vuosikymmeniä kestäneen ylenkatsomisen jälkeen. Ken ja Brendanin kaltaisten näyttelijöiden toivotaan tekevän näyttävä paluu, koska toivomme itsekin saman käyvän itsellemme. Inhimilliseen eloomme ja olemiseemme kuuluu halu ja kaipuu tulla nähdyksi ja tunnustetuksi tehdystä työstä.

Ja, kyllä, nuo kyseiset voitot ovat todellakin ansaittuja. En halua millään tavalla vähätellä näyttelijöiden saavutuksia. Tirautin itsekin tämän vuoden gaalan aikana muutaman kyyneleen, etenkin aidosti innostuneen Ke Huy Quanin puheen aikana.

Monelle näyttelijälle uran haluttu kohokohta (kuten Jamie Lee Curtisille) voi olla juuri Oscar-palkinnon tuoman tunnustuksen saaminen.

En voi kuitenkaan olla miettimättä näissä tapauksissa sitä, miten Matt Damon voitti parhaan käsikirjoituksen Oscarin yhdessä kirjoittajapartnerinsa ja parhaan ystävänsä Ben Affleckin kanssa vuoden 1997 elokuvasta Good Will Hunting. Eräässä haastattelussa Damon reflektoi tätä vasta-alkaneen uransa upeaa huippuhetkeä. Hän oli 90-luvun lopulla elokuvateollisuuden nuori tulokas, joka oli juuri voittanut palkinnon. Voiton jälkeen hän oli kuulemma pohtinut tunnustuksen merkitystä itselleen. Hän tunnisti palkinnon saavuttamisen tuskan, jota monet elokuvien parissa työskentelevät saattavat tuntea haaveillessaan koko uransa ajan tuosta kultaisesta pystistä – ja välttämättä heidän ”aikansa” ei koskaan tule.

Damon koki olevansa onnekas, koska voiton jälkeen hänen ei tarvitsisi kokea samankaltaista painetta koko uransa ajan. Uran huippu oli saavutettu, josta seurasi tietynlainen vapaus. Tästä eteenpäin hän vain pyrki keskittymään tekemään kovasti töitä.

Tällä yritän tuoda esille sitä, että elokuvahistoria on täynnä tekijöitä, jotka eivät ole saaneet tätä kultaista patsasta kiitoksena hyvin tehdystä työstä. Vähän väliä näen otsikoita ja mielipiteitä siitä, kenen olisi milloin pitänyt voittaa mikäkin palkinto mistäkin tietystä elokuvasta.

Olen monta vuotta halunnut kirjoittaa Yhdysvaltain elokuva-akatemiasta ja Oscar-palkinnoista, mutta en ole yrityksistäni huolimatta löytänyt sopivaa tulokulmaa ajatuksilleni. Tuntuu jotenkin turhalta jatkaa tätä samaa keskustelua ”oikeista” ja ”vääristä” voittajista, koska ne ovat kuitenkin mielipidekysymyksiä ja niitä kuuluisia makuasioita. Mitä elokuvia tulisi juhlia ja palkita, ja mitä ei tulisi juhlia ja palkita.

Mutta tämän vuoden gaalassa nähty eräs parin minuutin hetki tarjosi minulle tarvittavan inspiraation.

Rahat vai kolmipyörä?

Järjestyksessään 95. Oscar-gaalan ensimmäinen jaettava tunnustus oli parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinto. Tätä palkintoa saapuivat lavalle jakamaan näyttelijät Emily Blunt ja Dwayne Johnson (ent. The Rock).

Palkinto tietysti meni täysin oikeutetusti Guillermo Del Toron Pinokkio-sadun uudelleenkerronnalle, joka on stop motion -tekniikalla toteutetun animaation taidonnäyte.

Mutta juuri ennen kuin kirjekuori avattiin ja voittaja julistettiin, tapahtui jotain, mihin moni ei varmastikaan kiinnittänyt sen erityisemmin huomiota.

Palkintojen jakajat esittelevät aina ehdokkaat, mutta ennen sitä heillä on aina perinteisesti pieni puhe, jossa yleensä pyritään kunnioittamaan kyseisen kategorian ehdokkaita. Puheessa on aina ripaus huumoria, ja joukossa voi olla myös toverillista vitsailua, jossa ilmoittajapari naljailee toisilleen (yleensä ilmoittajat ovat kuuluisia näyttelijöitä, joten he voivat vitsailla viimeisimpien elokuviensa kustannuksella).

On myös mahdollista, että lavalle tuodaan klassikkoelokuvasta tutut näyttelijät, joten pelkästään ilmoittajana toimiminen on vanhan klassikon juhlistamista – vaikka kyseinen ”klassikko” ei olisi voittanut Oscar-palkintoa. (Blunt ja Johnson näyttelivät yhdessä Disneyn Jungle Cruise -elokuvassa, joten…?)

Joka tapauksessa tällä kertaa Bluntin ”roolina” oli toimia jämäkästi ja edetä palkintojen jaossa eteenpäin, koska aikaa ei ole hukattavaksi. Oscareita on monesti kritisoitu liian pitkäksi seremoniaksi. Tilaisuus venyykin todella helposti, jos kaikki palkintojen jakajat vain jaarittelevat ja voittajat pitävät yli viiden minuutin kiitospuheet.

Bluntin vastapainoksi Johnsonin rooliksi muodostui animaatioiden olemusta juuri edellä mainitun jaarittelevan ylistävä ja pohdiskeleva juhlistaja, joka ei välitä Bluntin (suom. tylppä, suorasukainen) tiukoista aikamääreistä.

Bluntin ja Johnsonin esittelyteksti (jonka he lukivat suoraan teleprompterista) kuvastaa hyvin ideologista dilemmaa, joka on jo pitkään vaivannut elokuva-akatemiaa ja gaalan järjestämistä. Tämä parin minuutin sketsiksi tarkoitettu dialogi alleviivasi kivuliaalla tavalla akatemian haluja: toisaalta halutaan tehdä katsojille hyvä ja viihdyttävä show, kun taas toisaalta halutaan kunnioittaa ja juhlistaa elokuvataidetta, taiteen tekijöitä ja elokuvahistoriaa.

Akatemialla on ollut ennen kaikkea vaikeuksia saada pidettyä gaalalähetyksen katsojaluvut korkeina. Toisin sanoen, se ei ole ollut onnistunut tekemään katsojiin vetoavaa show’ta. Luultavasti gaala pidettäisiin viisituntisena spektaakkelina, jos luvut pysyisivät korkeina. Tähän ongelmaan on pyritty hakemaan erilaisia ratkaisuja aina lähetysajan supistamisella eli palkintokategorioiden lähetyksestä tiputtamisella, palkkaamalla suosittuja stand-up-koomikoita gaalan juontajiksi tai teettämällä näennäinen ”yleisö-Oscar-kategoria” (kategoria, joka nähtiin viime vuonna, mutta loisti poissaolollaan tänä vuonna).

Mutta Bluntin ja Johnsonin lukema esittelyteksti oli vain jäävuoren huippu, joka vain toi esille akatemian sisäisen kamppailun vitsailun muodossa.

Pitkän pohdinnan jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, että Oscareiden suurin ongelmallinen ristiriita on taiteen ja viihteen välisen eron näkeminen, sekä ennen kaikkea tuon eron tekeminen ja ylläpitäminen.

Miten on mahdollista asettaa samalle viivalle erilaisia elokuvia ja elokuvantekijöitä?

Menestystä voidaan mitata eri tavoin, mutta taiteen ja viihteen saralla siihen ei valitettavasti ole samankaltaisia määreitä ja mittareita, joihin törmää urheilukisoissa.

Jokainen elokuva asettaa omat mittarinsa, joiden mukaan sitä tulee arvioida ja tarkastella; toisin sanoen, miten hyvin elokuva onnistuu kertomaan juuri sen tarinan, jonka se yrittää kertoa, niillä keinoilla ja valinnoilla, joita se käyttää tarinansa kertomisessa.

Jokainen meistä leffanörteistä tietää, miten vaikeaa ja keinotekoista on edes tehdä mitään vuoden parhaat elokuvat -listausta. Vaikka tietäisin, mikä oli oma suosikkini, millä perustein tekisin järjestyksen, jonka voin perustella ulkopuoliselle. Kaikki perustuu vain omaan makuuni, joka voi muuttua jopa dramaattisestikin parin vuoden sisällä.

Kun Oscareissa valitaan ”paras” elokuva muiden elokuvien tai ”paras” tekijä muiden tekijöiden joukosta, valinta on vain vajaan kymmenen tuhannen akatemian jäsenen luoma konsensus. Tähän kun vielä lisätään se, että akatemia ei tunnu huomioivan lainkaan genre- tai komediaelokuvia, on elitistisen palkintosopan ainekset kasassa.

Tietysti valintahan voi osua ”oikeaan”, kuten kävi esimerkiksi pari vuotta sitten Bong Joon-hon ohjaaman Parasiten kohtaaman voittokulun tapauksessa.

Olen monta kertaa itsekin pohtinut, miten ihmeessä akatemian jäsenet eivät ole osanneet palkita oikeita klassikkoelokuvia, vaikka ne ovat olleet heidän neniensä edessä.

Usein on nostettukin esille, miten ihmeessä Rakastunut Shakespeare voitti parhaan elokuvan pystin Pelastakaa sotamies Ryanin hyppysistä? Tai, no, tiedän kyllä vastauksen (khöh, Harvey Weinstein), mutta meidän ei tarvitse mennä nyt siihen.

Tässä on vain hyvä muistaa ja ymmärtää, että meillä on aina jälkikäteen mietittynä elokuvahistorian tuoma konteksti.

Ilmestymisvuonnaan ylenkatsottu ja huonosti menestynyt teos voi muodostuakin vuosien saatossa kehutuksi ja ylistetyksi mestariteokseksi. Voisin kuvitella, että akatemian palkinnot menisivät hiukan eri tavalla, jos elokuvia palkittaisiin parin vuoden (tai jopa vuosikymmenen!) viiveellä nykyisen palkintosesongin aikaansaaman kiiman sijaan. Emme todellakaan voi tietää, mitkä elokuvat kestävät aikaa – vaikka toisista teoksista se on aistittavissa välittömästi. Mad Max: Fury Road on tästä loistava esimerkki.

Tästä näkökulmasta käsin ihmettelen gaalan puheenvuorojen käsikirjoittajien ja akatemian jäsenten hiljaista hyväksyntää suorasanaiselle elokuvien mollaamiselle – kyllä, luit aivan oikein.

Viime vuoden surullisen kuuluisassa gaalassa kaikki huomio ja jälkipyykki kiinnittyi Will Smithin perseilyyn, kun taas itseäni inhotti enemmän Ridley Scottin ja The Last Duelin armoton lyttääminen juontajakolmikon Regina Hallin, Amy Schumerin ja Wanda Sykesin toimesta. (Smith on rikas ja kuuluisa megatähti, joka tulee vielä nousemaan takaisin jaloilleen – ja Chris Rock saa hyvää sisältöä stand-up-esityksiinsä).

Voit olla eri mieltä kanssani siitä, onko The Last Duel on yksi Ridley Scottin uran vahvimpia töitä vai ei – mutta se ei missään nimessä ole huono elokuva. Kaiken lisäksi Scottin historiallinen draama on juuri sellainen naisnäkökulman huomioon ottava elokuva, joita Hollywood vaikuttaisi haluavan ja kaipaavan. Leffa kuitenkin jäi täysin paitsioon kaikista palkintokeskusteluista, koska se menestyi odotettua huonommin lippuluukuilla. Milloin se on ollut mikään laadun mittari, tai asia, joka on haitannut akatemiaa (joka palkitsi Kathryn Bigelow’n Hurt Lockerin). Ehkä tässä on havaittavissa antipatioita Disneyn megaviihdeimperiumin laajentumista vastaan, mutta miksi purkaa sitä leffaan, joka (mielestäni) lukeutuu ohjaajansa parhaimpiin töihin.

Sama virsi jatkui tänä vuonna juontaja Jimmy Kimmelin toimesta, kun hän tylytti aloitusmonologissaan Damien Chazellen ohjaamaa Babylonia ja sen tekijöitä. Juontaja tykitti vitseillään elokuvan huonoa taloudellista menestystä, koska studio oletetusti menetti yli sata miljoonaa dollaria. Yleisöstä kuului pientä vastarintaista ääntelehtimistä tätä noloa vitsailua kohtaan (todennäköisesti äänet lähtivät elokuvasta Oscar-ehdokkaina olevista tuotantosuunnittelijoista), mutta kukaan ei noussut mottaamaan Kimmeliä (vaikka hän tästäkin kovasti vitsaili!).

Ke Huy Quan elokuvassa Everything Everywhere All at Once.

Annan Kimmelille hiukan anteeksi. Babylon ei ole kovin hyvin rakennettu elokuva; sen käsikirjoituksesta puuttuu varsinainen punainen lanka ja huumori olisi vaatinut erilaisen lähestymistavan. En siltikään elokuvafanina ymmärrä tätä gaalan uutta trendiä, jossa lipputulopelissä ”hävinnyttä” ja studiolleen tappiota tehnyttä elokuvaa häpäistään ja potkitaan entistä pahemmin maanrakoon.

Gaalan jälkeinen jälkipyykki ja kohu ei koskettanut lainkaan Babylonin vahingonilottelua. Kritiikki kohdistui Kimmelin vielä mauttomampaa vitsailua rauhanaktivistin ja Nobel-palkitun Malala Yousafzain kustannuksella, jota on ehditty kuvailla ”kansalliseksi häpeäksi”.

Kuten sanotaan: ”karma is a bitch”.

Jokainen elokuva on ihme, oli se miten ajattelemattomasti tehty tai huonosti menestynyt tahansa. Olen oppinut kantapään kautta elokuvien tekemisen olevan äärettömän vaikeaa. Tällä tavalla teosten epäkunnioittaminen Hollywoodin isoimmalta lavalta käsin on mielestäni täysin pöyristyttävää. Etenkin, jos ottaa huomioon, miten elokuva-akatemia yrittää olla elokuvataiteen sanansaattaja palkintojensa suhteen.

Ehkä tämä on vain lieveilmiö, kun gaalan sisällöntuottajat yrittävät pohtia suhdetta isoihin megahitteihin ja Hollywoodia dominoivaan ja taloudellisesti hallitsemaan Disneyn elokuvastudioon nähden. Monet menestyselokuvat ovat jääneet ilman palkintoja ja ehdokkuuksia. Nähdäänkö akatemian keskuudessa vastauksena tähän (taide vai taloudellinen menestys?) kysymykseen vain yksinkertaisesti ratkaisuna se, että huonosti menestyneet kassamenestyselokuviksi tarkoitetushakuisesti ajetaan suohon? Eli suomeksi sanottuna lyödään lyötyä?

Vaikka kohteena olisikin epäsuorasti studio ja sen taloudellisen voittokulun katkeaminen, suorana kohteena ovat aina yksittäiset elokuvateokset ja niiden tekijät.

Näen tässä ristiriitaisuutta vain sen takia, että gaalan perimmäinen idealistinen tarkoitus on juhlistaa elokuvantekijöitä, ei heitellä elefantin ulostetta heidän päällensä (vink vink, Babylon-viittaus). Jos pelkästään palkintojen jakaminen tuottaa voittajia ja häviäjiä (mikä on absurdia), miksi pitää lyödä vielä erikseen bileistä ulossuljettua häviäjää?

Tällä tavalla akatemia viestittää entistä vahvemmin, että kaikki elokuvat eivät ole juhlistamisen arvoisia.

Voit sanoa minua yliherkäksi ja huumorintajuttomaksi elokuvanörtiksi, mutta miltä sinusta tuntuisi, jos omaa elokuvaasi haukuttaisiin samalla tavalla suorassa lähetyksessä miljoonien katsojien ja omien vertaistesi edessä ilman, että itse olet edes paikalla?

Tuo, jos mikä, on merkki myrkyllisestä elitismistä.

Bluntin ja Johnsonin dialogi kuvasi tätä ristipainetta, jonka kanssa akatemia joutuu painimaan myös jatkossakin. Voi olla, että siihen ei löydy ratkaisua koskaan, koska Oscareihin liittyvä ehdokkuuspeli ja sen pelaaminen pakottavat ehdokkaita tiettyyn muottiin. Voittajat kyllä pääsevät osaksi elokuvahistorian Hollywood-keskeistä kaanonia, mutta elokuvahistoriahan on yhtä lailla unohdettujen ja ylenkatsottujen historiaa.

Tästä kaikesta mielensä pahoittamisesta huolimatta voin lohduttautua ja olla iloinen tämän vuoden isoimmasta voittajasta: Everything Everywhere All At Once, elokuva, jonka yksi parhaista vitseistä oli anustappi veroviraston työntekijän takapuolessa, voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.

Danielsien ohjaamasta absurdista ilotulituksesta on kaikki elitismi kaukana, ellei Oscar-voitot sellaista nyt pakota elokuvan ylle katsojien silmissä. Elokuvaa katsoessa jokaisesta ruudusta käy ilmi, miten paljon ohjaajat rakastavat omaa työtään. Jokainen näyttelijä heittäytyy täysillä, mukaan lukien Oscar-ehdokkuuden saanut Stephanie Hsu. Tästä tulikin mieleeni kehitysehdotus akatemialle: jos samassa elokuvassa näytelleet näyttelijä saavat ehdokkuuden samassa palkintokategoriassa, yhdistäkää ehdokkuus ja antakaa se molemmille näyttelijöille. Mielestäni Jamie Lee Curtis ansaitsi Oscar-palkinnon, mutta yhtä paljon se kuuluu myös Hsulle!

Näyttely on reagoimista kanssanäyttelijöihin ja uskoisin tämän vähentävän kilpailuasetelmaa ja näyttelijöihin kohdistettua henkilöpalvontaa.

Eli terveiset akatemialle. Saa käyttää vapaasti, eipä kestä!

Olen aivan liian monta kertaa huomannut, että ikimuistoiseen Oscar-voittajien kaanoniin pääsy ei takaa mitään maagista menestystä tai ovien avautumista. Jos ihminen on lahjakas, hän todennäköisesti löytää uusia rooleja ja töitä itselleen.

Toivon vain, että elokuvateollisuus osaa käyttää tekijöidensä lahjoja oikein – ja arvostaa tehtyä kovaa työtä.

Ke Huy Quan on kuulemma jo kutsuttu Marvel-pomo Kevin Feigen toimesta liittymään Marvelin elokuvauniversumiin.

Ainakin Quanin tekemä paluu näyttelyn pariin vakuutti Disneyn pomot.

Elokuvien hyvyyttä kaikille.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa