Tämän mestariteoksen äärelle kannattaa astua! Nerokas koomikko naurattaa ja tuottaa epämiellyttäviä tunteita

Tarkastelussa Bo Burnhamin uusin Netflix-komediaspesiaali Inside.

Olen ilmestymisestä asti kuunnellut Bo Burnhamin komediaspesiaali Insideen säveltämiä biisejä pakkomielteisesti lähes joka päivä. Inside taisi jättää minuun lähtemättömän vaikutuksen. Burnhamin yksin käsikirjoittama, kuvaama, ohjaama, näyttelemä ja säveltämä teos on muodollisesti ja sisällöllisesti pätevä, ja se saa kenet tahansa luovan yksilön polvilleen. 

Olen edelleen hämmästyksen vallassa ja ihmeissäni. Miten kukaan pystyy hyödyntämään pientä huonetta yhtä mielikuvituksellisesti, raa’an tunteikkaasti ja vahvalla yhteiskuntakritiikillä varustettuna? Vastaus löytyy tietysti Burnhamin taidoista tuottaa sisältöä laulun ja liikkuvan kuvan symbioottisessa suhteessa. 

Pitää kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä tosiasiat. Burnhamille maksetaan sisällön tuottamisesta, joten kolmekymppiseltä koomikolta löytyy resursseja näpertää oman kotinsa vierastalossa vuoden päivät. Katsojina ihmettelemme aina luovien yksilöiden potentiaalia, mutta sama periaate pätee kaiken maailman hughjackmaneihin ja chrishemswortheihin; näyttelijöihin, jotka bodaavat itsensä elämänsä kuntoon roolia varten (tai lihottavat ja sitten taas laihduttavat itsensä). Heille maksetaan siitä, että he pitävät itsestään huolta. Heidän työnsä on pitää muskelit isoina. Burnhamin työ on pitää kirjoituskynän kärki terävänä ja tarkkana kuin laserohjattu täsmäohjus.

Tämä havainto liittyy näkökulmaan, jonka haluan tällä kirjoituksella nostaa Burnhamin työstä: autenttisten tunteiden esittäminen epäautenttisessa ympäristössä ja kuinka validoimme tunteiden esittämistä taiteen ulkopuolisten tekijöiden näkökulmasta. Eli aion käsitellä taiteen herättämistä tunteista ja kollektiivista käsitystämme tekotaiteellisuudesta.

Jos tämä kuulostaa liian kuivalta aiheelta, suosittelen suuntaamaan katseen laitteesi näytöltä lähimpään ikkunaan, hengittämään pari-kolme kertaa rauhallisesti ja tekemään jotain aivan muuta. Soita vaikka äidillesi, puolisollesi tai vaikka parhaalle ystävällesi ja kysy, mitä heille kuuluu. Kerro myös heille, että he ovat rakkaita ja tärkeitä sinulle. Anna jotain hyvää maailmalle. 

Älä turhaan lue paasaustani tämän vuoden parhaasta video- ja äänimuodossa olevasta taideteoksesta.

Se kel’ onni on, epäonnensa kätkeköön

Olen ollut onnekas. Ihan aikuisten oikeasti ja aidosti onnekas.

En ole menettänyt päivätyötäni globaalin pandemian takia. Päinvastoin pandemian alussa ehdin aloittamaan uudessa työssä, johon pandemia ei oikeastaan ole vaikuttanut negatiivisesti. Olen pystynyt tekemään töitä joustavasti sekä kotoa että toimistolta käsin. En ollut sidottuna yli vuodeksi neljän seinän sisälle. Kävin viime vuoden kesän aikana jopa kolme kertaa elokuvateatterissa; kaksi kertaa katsomassa Tenetin ja Nuoren naisen muotokuvan -erikoisnäytöksessä.

Taloudellinen tilanteeni on käytännössä vakaa ja olen pystynyt jatkamaan harrastuksiani koronasta huolimatta: katsomaan ja kirjoittamaan elokuvista ja tv-sarjoista, käymään juoksulenkillä, soittamaan ja säveltämään musiikkia Aston Kalmari -bändikavereideni kanssa (meillä ehti olla jopa muutamia keikkoja koronavuoden aikana). 

Kukaan lähipiiristäni ei sairastunut vakavasti tai pitkäaikaisesti koronaan, enkä itse ole saanut tartuntaa. Kaiken lisäksi en kuulu mihinkään erityiseen riskiryhmään, eli olen perusterve.

Tästä kaikesta huolimatta olen ollut vuoden aikana ahdistunut, masentunut ja väsynyt. Kärsin kuluvan vuoden alussa unettomuudesta, joka johtui vakavasta ahdistuksesta. Tämän vuoden alussa oli lyhyt hetki, jolloin paniikkikohtaus ei ollut kaukana (mutta onneksi tilanne ei päässyt niin pahaksi, koska tiedän miltä paniikkikohtaus tuntuu; edellisestä on onneksi yli kymmenen vuotta aikaa).

Kaikista hyvistä lähtökohdistani ja onnestani huolimatta olen vellonut syvissä vesissä – ja kun puhun ”syvistä vesistä”, tiedän, että olen luultavasti vain kahlannut lasten altaassa. En ratkennut päihteisiin tai muihin paheisiin, ja kaikesta huolimatta oloni on nyt tällä hetkellä stabiili. Ongelmani ovat pieniä, vaikka tunteeni ovat isoja. Kävin pari kertaa terapiassa keskustelemassa, jotta saisin purettua ajatuksiani ja tunteitani.

Tuon tämän kaiken esille, koska uskon näistä lähtökohdista käsin Bo Burnhamin Insiden puhutelleen minua. Teos kuvaa sekä emotionaalisella että älyllisellä tasolla täydellisesti viimeisen puolentoista vuoden aikana kokemaani tunne- ja ajatusmyrskyäni. Lisäksi Burnhamin oman, lapsellisen kolmenkympin kriisin dramatisoiminen kuvaa lähes täydellisesti omaa lähestyvää kolmekymppisyyttä.

Hauska nuoripoika Youtubesta

Burnhamin koomikon ura alkoi heti Youtuben alkuaikoina. Hänen lataamansa laulut nousivat yllätyshiteiksi uudella alustalla. Sittemmin hän on tehnyt perinteisiä komediaspesiaaleja muun muassa Netflixille, joista kaksi Insidea edeltävää teosta what. ja Make Happy löytyvät. 

what. ja Make Happy ovat ”perinteisempiä” stand-up -spesiaaleja siinä mielessä, että niissä Bo esiintyy liveyleisölle. Näistä monen vuoden takaisista tallenteista kuitenkin jo huomaa, miten hän yrittää viedä stand-up -komediaspesiaalien muotoa askelta pidemmälle. Lavalla esitettävien vitsien lisäksi Burnham käyttää kekseliäitä kuvakulmia ja leikkauksia sekä tarjoaa aivan mielettömän määrän puhuttelevia metakommentteja yhteiskunnastamme ja esiintymisestä muille. Bo ei mielestäni kuitenkaan missään vaiheessa astu rajan yli saarnaamisen puolelle.

Make Happy -kiertueen aikoihin Bo alkoi saada vakavia paniikkikohtauksia esiintyessään, joten hän vetäytyi live-esityksistä kokonaan. Sen sijaan hän käytti aikaansa kirjoittaakseen ja ohjatakseen loistavan Eight Grade -elokuvan, joka on valitettavasti jo poistunut Netflixin valikoimasta.

Viime vuoden alussa Bo ajatteli jatkavansa liveperformansseja, mutta pandemia iski, joten kaikki suunnitelmat peruttiin. Sen sijaan Bo käytti (oletetusti) koko viime vuoden Insiden tekemiseen.

Tässä vaiheessa kehotan sinua avaamaan Netflixin ja katsomaan Make Happyn ja Insiden, jos et ole niitä vielä nähnyt. Vaikka pidin Bon what. -performanssista, mielestäni sen vahvuus on myös heikkous. Komediaspesiaali kuvastaa parikymppisen nuoren miehen mielenmaisemaa aivan liian hyvin: Bon jutut käsittelevät pitkälti seksiä ja omaa identiteettiä esiintyjänä. 

Tämän jälkeen Bo on kasvanut ja kypsynyt. Hänen tarkkaavaisuutensa on hioutunut hienojakoisemmaksi ja reflektiivisemmäksi. Burnham osaa parhaimmillaan dramatisoida ja kietoa kritiikkinsä pintapuolisesti tyhmän laulun tai vitsin sisään. 

Jo Make Happyn kohdalla Bo sivuaa mielenterveysongelmiaan, mutta Inside nostaa ne esille kertarysäyksellä. Bo reflektoi ja tunnistaa oman ahdistuksensa perusperiaatteita, joiden juuret juontuvat hänen komediapersoonaansa. Inside on ennen kaikkea raapaisevan tarkka kuvaus sosiaalisen median epätodelliseen ja epärealistiseen maailmaan ja sähköisen yhteydenpidon paradoksaalisuuteen: sähköiset kanavat eivät ole avanneet uusia mahdollisuuksia ja tuoneet ihmisiä lähemmäksi. Yhteydenpitovälineemme ovat pikemminkin tuoneet esittämisen ja bränditietoisuuden jokaisen somettajan arkeen. Emme ole autenttisina omina itsenämme sosiaalisessa mediassa, vaan kaikessa sisällössä on esittämisen, performatiivisuuden leima. Jokaisen kuvan ja videon tulee julistaa: ”tällainen minä olen, tätä minä edustan”. Inside koostuu yksittäisistä lauluista ja lyhyistä sketseistä tai monologeista, jotka muodostavat kriittisen kollaasin pääasiassa sosiaalisen median suuntaan. 

Burnham kuorii auki somen pinnan alta sosiaalisen klaustrofobian ja lähinäköisyyden, kun videopuheluissa emme uskalla kommunikoida oikeita tunteitamme tai millaisista kuvista keskimääräisesti valkoisen naisen Instragram-tilin sisältö koostuu. Bon kritiikin kohteita ovat kuitenkin myös somen lisäksi kapitalismi ja cancel-kulttuuri. 

Bon kappaleet eivät pelkästään ole yhtä aikaa hauskoja ja traagisia ja erittäin osuvia, vaan ne ovat parhaimmillaan jopa loistavia korvamatoja ja koukkuja sisältäviä pop-kappaleita. Tähän kun lisää Bon antaumuksella kuvaamat musiikkivideot, joissa hän on ottanut kaiken mahdollisen huomioon kuvakulmista valaistukseen ja editointiin, kokonaisuus on häikäisevän huikea videotaiteen potentiaalista. Kaikesta taituruudesta huolimatta Inside ei ole miellyttävä tai mihinkään tiettyyn muottiin sopiva teos. Bo uskaltaa kuvata omaa mielensisäistä maisemaansa, jonka tunnetiloihin kuuluvat suru, ahdistus ja masennus. Kuvakulmissa korostuu usein ahdistus ja yksinäisyys. Leikkaukset tulevat äkkiä ja varoittamatta ja viskaavat katsojan hetkestä pois.

Insiden puolitoistatuntinen kokonaisuus ei ole perinteinen komediaspesiaali. Se on pikemminkin taideteos, koska se vie katsojansa matkalle – aivan kuten mikä tahansa puhutteleva taide.

Tekotaiteellista p-skaa

”Tekotaide tarkoittaa kulttuurituotantoa, jonka ensimmäinen tavoite ei ole tuottaa tekijälleen suurta rahallista korvausta tai pönkittää epärealistisia kuvitelmia kansakuntien suuruudesta. [–] Elokuva tai televisiosarja on tekotaiteellinen, jos siinä on pitkiä taukoja ilman dialogia tai takaa-ajoa. Erikoiset kuvakulmat, arkijärjellä selittämättömät tapahtumat sekä pitkään jatkuvat yhtenäiset kohtaukset ovat tyypillisiä tekotaiteellisissa elokuvissa.”
-Lähde:
Hikipedia 2021

Sanontahan kuuluu, että jokaisessa vitsissä on ainesosana vähintään puolet totuutta. En tiedä, kuka tämän letkautuksen on keksinyt, mutta siinä on jotain perää.

Inside on kerännyt kehuja ja kiitosta, mutta se on saanut myös osakseen kritiikkiä. Kritiikki on nähdäkseni pääosin kohdistunut kahteen asiaan: Bon varallisuuteen ja Insidessa nähtyjen tunteiden aitouteen. Nämä kaksi näkökulmaa nivoutuvat yhteen tekotaiteellisuuden risteyksessä, mutta käsittelen niitä aluksi erikseen.

Bo Burnham on tosiaan varakas, menestynyt ja kuuluisa esiintyjä, jolle Netflix on maksanut sisällön tuottamisesta. Hänen elämästään ei ulkopuolisen silmin puutu mitään. Osalle katsojista Inside on tekotaiteellinen, koska tekijällä ei olisi oikeutta olla masentunut tai ahdistunut menestyneen viihdyttäjän roolista käsin.

Tämä kritiikki (joka ei mielestäni ole reilua) kytkeytyy pitkään traditioon surullisen klovnin -arkkityypistä. Ulospäin hauska ja ekstrovertti esiintyjä kätkee sisälleen joko haavoittuvan introvertin luonteensa tai kokemiaan traumoja ja suruja, joita hän yrittää parantaa hauskuuttamalla muita. Naurattaminen ja viihdyttäjänä toimiminen on tapa hakea hyväksyntää muilta, minkä toivotaan antavan omalle elämälle täyttymyksen. 

Katsojina usein yhdistämme esiintyjän lavapersoonan yksilön oikeaan minään. Hän on hauska lavalla, joten miksei hän voi olla hauska ja positiivinen aina? Järkytymme aina kun pinnan alta paljastuu pimeys.

Robin Williams (1951–2014) on yksi surullisimmista tapauksista koomikkojen keskuudessa. Williams kärsi pitkin uransa huippuhetkiä erilaisista huume- ja päihderiippuvuuksista. Ennen kuolemaansa hän oli erittäin masentunut ja ahdistunut. Jälkikäteen selvisi, että hän kärsi orastavasta muistisairaudesta. 

Jostain kumman syystä kulttuurimme aina yhdistää hyvinvoinnin ja täyttymyksen taloudelliseen menestykseen ja kuuluisuuteen. Ehkä itse omasta perspektiivistämme käsin haluamme haaveilla, että jos itse olisimme menestyneitä ja kuuluisia, omat ongelmamme mystisesti vain kaikkoaisivat, emme kaipaisi muuta ja olisimme onnellisia – vaikka todellisuus olisi aivan toinen. Totuushan olisi usein aivan toinen. Omat ongelmamme vain korostuisivat ja manifestoituisivat aina euforian päätteeksi. Emme voi elää jatkuvasti elämämme huippukohdissa.

Tästä syystä koen, että Bon varallisuuteen viittaavien kommenttien olevan vanhanaikaisia. Meillä kaikilla on ongelmia varallisuudesta ja menestyksestä huolimatta.

Tästä pääsemme aasinsillalla Bo Burnhamin tekemän taiteen ja performanssien aitouteen. Muun muassa Helsingin Sanomien arvostelussa nostettiin esille kysymys, onko Bon taide aitoa vai ei. Onko Bo itse yksin teoksensa takana, vai onko taustajoukkoja ollut auttamassa kuvauksissa? Onko Bon ilmaisu aitoa vai esittääkö hän roolia?

Nämä kaikki kysymykset ovat täysin valideja, mutta tosiasiallisesti ne ovat turhia, koska puhumme Bo Burnhamin teoksista. Yksikään muu koomikko ei ole valaissut omalla lavapersoonallaan taiteen ja viihteen performatiivisuutta. Make Happyn aikana Burnham nostaa esille, kuinka jokainen hetki on harjoiteltu ja hiottu. Vielä varhaisempi what. jopa melkein sylkee päin katsojan kasvoja julistaessaan taiteen kuolemaa. 

Tietysti tämä keskustelu ei rajaudu vain Bo Burnhamiin. Etsimme kaikkialta aitoutta, oli kyse sitten taiteesta tai TikTok-videoista. Haluamme nähdä ja kuulla aitoja ihmisiä ja kokea aitoja tunteita, oli kyse sitten surusta tai ilosta. Taiteen kohdalla aitouden etsinnässä unohtuu taiteen perusluonteeseen leivottu keinotekoisuus. Kaikki taide on keinotekoista. Jokainen ele, hetki, sana ja pieni yksityiskohta Insidessa on harkittu. Jokainen kuvakulma ja ääni on valinta. Aitouden eli aitojen tunteiden etsiminen taiteesta on turhaa. Jokainen leikkaus elokuvissasi on vale. Aito elämä ja kokemus eivät sisällä leikkauksia.

Mutta mielestäni taiteen tai viihteen ei itsessään tarvitse olla aitoa. Minulle riittää katsojana, että sen tuottama tunne minussa on aito. Jos teoksen tuottama tunne ei kuvaa mielestäni todellisuutta, silloin teos on epäaito inhimillisellä tasolla.

Taiteilija muodostaa yksittäisistä valinnoista taideteoksen mosaiikin, joka osiensa summana joko puhuttelee tai ei puhuttele katsojaa. Taiteen autenttisuus ei tule tosiasiallisten faktojen tai tunteiden toisintamisesta, mutta taide pystyy luomaan illuusion autenttisuudesta, jos pystymme samastumaan teoksessa esitettyihin tunteisiin ja kokemusmaailmaan. Pidätämme epäuskomme, koska haluamme teoksen puhuttelevan omaa sisintämme.

Inside on arvokas, koska teoksen avulla Bo uskaltaa nostaa esiin mielenterveydellisiä ongelmia ja kysymyksiä esille. Bo ei anna muuta vastausta kuin ajatuksen, että ehkä sosiaalinen media ole vastaus yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiimme. Ehkä sosiaalinen media pikemminkin vain vääristää omaa ajatteluamme ja eristää meitä toisistamme entistä enemmän. Ehkä se hyödyntää lapsiemme biokemiallisia prosesseja voiton tavoittelussa. Nämä aiheet eivät ole mukavia, mutta niitä pitäisi miettiä. Ja parasta tässä on se, että Bo itse kivuliaasti tiedostaa, kuinka hän ei välttämättä edes ole oikea henkilö ”pelastamaan maailmaa” komediallaan. Mutta mitä muutakaan hän tekisi?

Voisin helposti referoida Insiden kokonaisuudessaan ja kuvata jokaisen biisin rakennetta ja moniulotteista sanomaa, ja mitä ne tarkoittavat minulle henkilökohtaisesti. 

En halua kuitenkaan tässä tekstissä kertoa, kuinka sinun pitäisi tuntea tai kokea Inside. Sen sijaan haluan ja toivon, että uskallat itse astua Bon taideteoksen äärelle avoimin mielin ja ottaa vastaan kuvauksen ja tunteet, joita teos herättää. Joskus epämukavan tunteen tunteminen tai ajatuksen ajatteleminen tekee ihan hyvää. Sinun ei tarvitse pystyä tehdä tunteelle tai ajatukselle mitään, pelkkä oleminenkin ja tiedostaminen on hyväksi myös. Sivuuttaminen, vähättely ja kieltäminen vahingoittavat meitä paljon enemmän.

Haluan, että löydät itseäsi ja omaa elämääsi puhuttelevat teemat upean teoksen – ja oman itsesi – sisältä. Älä mieti sitä, mikä tai kuka tämä taiteilija on, vaan pohdi kuka tai mikä itse olet.

Ymmärrän, että Bo Burnhamin raa’at klaustrofobiset ahdistuksen ja masennuksen tunteiden kuvaukset eivät varmasti miellytä kaikkia. Mutta niiden kuvaus on arvokasta ja tärkeää huolimatta siitä, ovatko tunteet omia vai jonkun toisen; ovatko ne aitoja vai ei.

Kiitos kun jaksoit lukea paasaukseni. Muista vielä käydä ulkoilemassa ja pitää yhteyttä muihin ihmisiin. 

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen elokuvaharrastaja, joka kirjoittaa ja puhuu paljon elokuvista. LeffaHamsteria voi seurata Facebookissa tai instagramissa @leffahamsteri. LeffaHamsterin podcast ”Mikä sun pointti oli?” on kuunneltavissa mm. Spotify -suoratoistopalvelussa.

 

Aiheeseen liittyvä video

Aiheeseen liittyvät jutut