Maaliskuussa suomalaisia hemmotellaan mitä tulee musiikkidokumentteihin. Aikaisemmin teattereihin saapui jo Mika Kaurismäen kunnianhimoinen historiikki Hassisen Koneen yli 40-vuotisesta taipaleesta. Nyt on vuorossa huomattavasti pienimuotoisempi mutta yhtä kaikki sympaattinen dokumentti Revontulten räppäri.
Iso osa elokuvan sympaattisuudesta tulee sen kohteesta, nuoresta Mihkku Laitista. Itsenäistymisen kynnyksellä Laiti pohtii uravalintojaan, ja mielenkiintoisesti mahdollisuudet ovat yhtä aikaa sekä hyvin moninaiset että rajalliset.
Musikaalisesti lahjakas Laiti on nimittäin valinnut tyylilajikseen rap-musiikin, mutta mielenkiintoisella tvistillä: hän räppää omasta kulttuuristaan inspiraatiota hakien saameksi. Voiko sen varaan kuitenkaan rakentaa tulevaisuutta, sillä sille on aina olemassa pieni yleisö, vaikka mentäisiin muutenkin pienen kielialueen Suomen rajojen ulkopuolelle Pohjois-Skandinaviassa. Edes vierailu Talent-ohjelmassa ja siellä kohdattu positiivien kiinnostus ei auta – ei yleisömäärässä eikä sisäisessä pähkäilyssä.
Valmis ammattikin hänellä jo olisi, sillä isä ei varmasti panisi pahakseen, jos poika jatkaisi perheen poronhoitoa. Onneksi isä on valmis tukemaan jälkikasvuaan, kun tämä miettii mahdollisia muita kouluttautumislinjoja.
Dokumentin sympaattisuuteen auttaa myös se, että sen ohjaaja Petteri Saario on tuntenut Laitin pitkään ja on seurannut esiintymisvalmiin pikkupojan kasvua nuoreksi taiteilijanaluksi. Saariolla on hyvä ote elokuvantekemiseen, sillä hänen edellinen valkokangaselokuvansa on Episodissakin kehuttu vuoden 2019 Vedenneito. Sekin yhdistää dokumentaariseen kerrontaa tarinallisuutta – ja siinäkin tärkeässä osassa on kohteiden luontoyhteys.
Koska Laitin tarina on vasta alussa, jää Revontulten räppäri pakostakin lähinnä tilannekatsaukseksi. Se onnistuu kuitenkin mainiosti osoittamaan, kuinka erilaisia ja samanlaisia nuorten ihmisten tuskailu tulevaisuutensa kanssa voi olla kulttuuriperimästä riippumatta. Kuka tietää, ehkä vielä joskus saamme jatkoa tarinalle.
Jouni Vikman