Samppa Batalin edellinen elokuva Äiti (2019) oli tosi pätevä pienen budjetin draama. Jaana Saarinen esitti siinä miehensä murhasta tuomittua Eevaa, joka palaa takaisin kotiseudulleen löytääkseen tyttärensä. Saarinen esittää ronskia äitiä myös Batalin uudessa elokuvassa, Aikamiehessä, joka sekoittelee Päiväni murmelina -tarinaa scifihenkiseen rakkausdraamaan.
Matti Pajulahti on Aikamies, portsari, jonka elämä tuntuu täysin tyhjältä. Aikamies tapaa työssään Neidin (Annika Hartikka), jonka kanssa hän päätyy viettämään unettoman yön sekä pitkän ja hauskan päivän. Aikamies kertoo leikkineensä lapsena vaarinsa tietokoneella aikamatkustusleikkiä, josta äiti aina jostain syystä raivostui. Myös Neiti paljastaa muistavansa asioita ennakkoon. Kaksikolla synkkaa todella hyvin.
Miehen muutto keskeyttää parisuhdetanssin, mutta kappas vain, vaarin vanha pc löytyy samalla kellarikomerosta. Aikamies haluaa tietenkin kokeilla, toimiiko masiina ja voiko ajassa matkustaa. Toimiihan se, mutta miksei Neiti tullut treffeille? Ja miksi ihmeessä kaikki tuntuu jotenkin niin tutulta? Aikamies joutuu muuttamaan tulevaisuutta matkustamalla menneisyyteen saadakseen uuden yhteyden Neitiin.
Aikamies on paperilla melko hyvä idea, mutta toteutus ontuu jonkin verran. Elokuva etenee melko hitaasti, kun se siirtelee palasia, jotta aikaluuppi saadaan toimimaan. Aikamies on ihan fiksu tyyppi, mutta on turhauttavaa katsella, kun häneltä jää huomaamatta eräs tärkeä palanen aikajatkumon kannalta. No, hahmo on sosiaalisesti kömpelö, joten ehkä se selittää tämän ilmiselvän asian, mutta kylläpä se osaa ärsyttää.
Aikamiehen tarina on ihan nokkela, vaikka se voisi olla vähän tehokkaammin kasattu. Elokuvasta jää leikkauksensa vuoksi kevyesti sekava olo. Välillä hypitään takaumissa, toisinaan tulevaisuuden kuvissa, ja lopulta hahmot viestittävät, etteivät oikein itsekään tiedä mitä tapahtuu. Batal kompastuu omaan kekseliäisyyteensä eikä saa tuttuun Päiväni murmelina -luuppiin tehoa.
Findie-elokuvaksi Aikamies on kuitenkin ihan pätevää kamaa. Harvoin Suomesta tulee tällaisia scifipläjäyksiä, joissa on edes jonkinlainen fiksu ajatus taustalla – olkoonkin lainattu Bill Murray -klassikosta.
Niko Ikonen