Sophy Romvarin esikoinen on monella tasolla erikoinen teos. Blue Heron hämärtää hienosti todellisuuden ja muistojen rajan tiputtaen sekaan puolidokumentaarista otetta, metaelokuvaa sekä fiktiivistä kerrontaa. Elokuva kertoo Romvarin ja hänen kanadanunkarilaisen perheensä musertavan surullisen tarina. Blue Heron on elämäkerrallinen elokuva, vaikkei sitä täysin puhtaasti olekaan.
Elokuva sijoittuu Vancouver Islandille joskus 1990-luvun jälkipuoliskolla. Tarinan keskiössä on jaksamisen sietorajoilla kamppaileva uusperhe. Perheen vanhin poika Jeremy (mahtavan upea Edik Beddoes) kärsii vakavista mielenterveysongelmista, jotka vaikeuttavat koko porukan arkea. Tapahtumia seuraa sivusta perheen nuorin tytär, kahdeksanvuotias Sasha (Eylol Guven).
Vanhemmat (Iringó Réti ja Adam Tompa) yrittävät auttaa poikaansa ja perhettään parhaansa mukaan, mutta heidänkin voimansa alkavat olla jo lopussa. Sosiaalihuolto tulee väliin ennen kuin jotain kauheaa tapahtuu. Pahat ennusmerkit ovat ilmassa.
Myöhemmin pääsemme seuraamaan vanhemman Sashan (Amy Zimmer), nuoren elokuvantekijän pyrkimyksiä kasata kokoon tämä sekava palapeli jotta hän saisi jonkinlaisen tuntuman siihen, mitä lapsuudessa tapahtui. Muun muassa isän vanhat kotivideot näyttäytyvät nyt aivan uudessa valossa. Sashan muistot täydentävät tyhjiä aukkoja, mutta voiko niitä pitää luotettavina?
Olisiko Sasha voinut tehdä lapsena jotain toisin? 90-luvulla ei vielä ymmärretty näin vakavia ongelmia, saatika että niistä olisi puhuttu ääneen. Sasha haastattelee nykypäivän ammattiauttajia tarttuakseen edes johonkin oljenkorteen. Muistot, nykyaika, todellisuus ja menneisyys sotkeutuvat toisiinsa unenomaisesti – murskaavan lopullisesti.
Ohjaaja Romvari käsittelee muistojaan myös lämpimän ja kauniin koskettavasti. Hän matkaa muistojensa keskelle konkreettisesti: nuori ja vanha Sasha kohtaavat lapsuuskodissa. Romvari haluaa lohduttaa nuorta itseään ikään kuin sanoakseen: ”Kaikki kääntyy vielä hyväksi, lapsi”. Lämpimän nostalgisen taian rikkoo se ainainen särö, velipoika Jeremy, jota Sasha muistelee kaikesta huolimatta rakkaudella ja lämmöllä.
Tällaista elokuvakerrontaa ei ole valkokankailla nähty aiemmin – kokemusta on vaikea avata tekstiksi. Debytanttielokuvantekijä Romvar on tehnyt voimallisen aloituksen uralleen. Tarina jää elämään pitkäksi aikaa mieleen, eivätkä muistijäljet suostu haihtumaan päästä. Blue Heron on merkittävä ja upea teos, vaikkakin henkisesti suorastaan musertava. Ehkä tässä vaiheessa voisi puhua jo modernista klassikosta.
Blue Heronista tulee mieleen toisen tulokasohjaajan debyytti, Charlotte Wellsin vuonna 2022 ensi-iltansa saanut upea ja samalla tavalla traaginen Aftersun – päivämme auringossa. Molemmat elokuvat rikkovat perinteistä elokuvakerronnan kaavaa ja ovat samalla sekä raskaita että kauniita kokemuksia – ja yhtä lailla kumpainenkin jää elämään omaa elämäänsä. Ne murskaavat jotain meissä. Ne pakottavat tuntemaan.
Romvari ja Wells osoittavat, että taiteellinen kunnianhimo ei välttämättä myöskään tarkoita vaikeaselkoista tai jotenkin elitististä kerrontaa, vaan ne voi sulauttaa unohtumattomaksi katselukokemukseksi. Nimittäin, kun Blue Heronin yhteyteen tiputtaa sanat ”taide” ja/tai ”arthouse”, niin iso osa katsojista skipannee seuraavaan leffaan. Se on harmi. Tällaiset elokuvat ansaitsevat kaiken näkyvyyden.
Taide parantaa, sanotaan. Romvari on melko varmasti tehnyt elokuvansa jonkinlaisena eheytymisprosessina. Traumatisoinut lapsi haluaa löytää vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Onneksemme Romvari on löytänyt keinon purkaa omaa ahdistustaan päästämällä katsojat oman päänsä sisään. Lopun mic drop -kohtaus tuntuu kovaa. Se osuu palleaan. Se satuttaa.
Niko Ikonen
Blue Heron -elokuvan traileri
