Kun Dogman sai ensi-iltansa Venetsiassa, syntyi nopeasti kaksi kilpailevaa leirikuntaa. Toisen mielestä jo aiemman floppielokuvan ja rankkojen syytösten rasittama Luc Besson oli lopultakin menettänyt järkensä. Toinen oli, no, samaa mieltä, mutta päätyi lopulta siihen lopputulokseen, että se on ollut hyvä asia lopputuloksen kannalta.
Dogman ei ole mikään hienovarainen elokuva, mikä voi joskus olla siunaus. Koska se ei ole hienovarainen, se ei myöskään ole turvallinen. Besson on aina kuulunut niihin tekijöihin, jotka kääntävät nupit ”yhteentoista”, eikä hän selvästikään ole muuttamassa toimintatapojaan, joten mikä tekee tästä niin polarisoivan? Yhdellä sanalla: koirat.
On yksi asia kertoa jälleen yhdestä murtuneesta sielusta, joka ei ole saanut kiintymystä ihmisiltä ja on sen vuoksi kääntynyt eläinten puoleen. Dogmanissa Douglasin (Caleb Landry Jones) psykopaatti-isä on kirjaimellisesti pitänyt lastaan häkissä. Sen Besson poimi itseään järkyttäneestä uutisesta. On kuitenkin ihan toinen juttu koreografioida pitkiä, mutkikkaita jaksoja, joissa hauvat suorittavat erinäisiä rikoksia pyörätuolissa istuvan Douglasin johdolla – tai jopa auttavat häntä leipomaan kakkua. Ne nimittäin ymmärtävät häntä.
Se on hillitöntä, se on outoa. On kuin lapsuudessamme katsomamme elokuvat olisivat yhtäkkiä muuttuneet kielletyiksi alle 16-vuotiailta. Se on kuin Beethoven olisi kohdannut Jokerin. Kuin Yksin kotona: Myöhemmät vuodet, jossa Kevin McCallister vihdoin tyydyttää selviä murhanhimoisia taipumuksiaan nelijalkaisten seuralaisten avulla.
Joillekin koiramaiset kohtaukset ovat taatusti tarpeeksi hyvä syy kääntää selkänsä koko kaaokselle, jopa ennen kuin Douglas nousee lavalle huulisynkkaamaan Edith Piafia. Mutta ilman koiria elokuva muistuttaisi liikaa Todd Phillipsin vuoden 2019 hittiä. Se on yhtä lailla synkkä ja armoton ja Landry Jones yhtä intensiivinen. Hän puhui koko Venetsian lehdistötilaisuuden ajan skottiaksentilla, koska valmistautui uuteen rooliin – jos se ei tuo mieleen Joaquin Phoenixiä niin ei mikään.
Dogman ei kuitenkaan saa Jokerin kriittistä suosiota ja palkintosadetta, koska aina kun Bessonilla on valinnan mahdollisuus, hän valitsee hullun vaihtoehdon. Marilyn Monroe -asu riekaleiksi revittynä, hauveli aikeissa kuohia gangsteri.
Mukana on hiljaisiakin hetkiä, kun Douglas viimein avautuu myötämieliselle psykiatrille (Jojo T. Gibbs) traumansa syvyydestä. Besson ei ole optimisti, mutta hän sallii pienen yhteyden, ajatuksen siitä, että vaikka meitä kuinka olisi kohdeltu kaltoin, pystymme silti välittämään muista. Tai ainakin joistakin muista. Loput kohdatkoon koirien raivon.
Harmi, että jotkut sivuosien esittäjät vaikuttavat olevan täysin hukassa. Ei ole tarpeen ylinäytellä, kun on hidastetusti liikkuvien koirien ympäröimä. On myös ihme, että Venetsiassa närkästyttiin enemmän Bradley Cooperin nenäproteesista kuin Bessonin näkemyksestä drag-kulttuurista. Joka tapauksessa tämä synkkä, outo, paikoin erittäin hauska elokuva, joka kuuluu yhtä hyvin niin tärkeille festivaaleille kuin alennuslevylaariin, herättää taatusti kiivasta keskustelua. Tappelu alkakoon, luu on heitetty kehään.
Marta Bałaga
Dogman -elokuvan traileri
