Saksa vuonna 1919. Siitä lähtien, kun Annan (Paula Beer) sulhanen Frantz (takaumissa nähtävä Anton von Lucke) menehtyi ennen aikojaan ensimmäisen maailmansodan vallihaudoissa, nuoren naisen päivät kuluvat tämän muistoa kunnioittaen. Anna hoitaa Frantzin vanhempia, joista ei koskaan tullut hänen appeaan ja anoppiaan ja torjuu muiden miesten epätoivottuja lähentelyitä. Hän on jämähtänyt menneeseen.
Kunnes eräänä päivänä hän havaitsee muukalaisen Frantzin haudalla. Vaikka sodanjälkeinen Saksa ei ole kovin suopea ranskalaisia kohtaan, Adrien (Pierre Niney) huomaa päätyneensä Frantzin perheen syleilyyn. Mutta hänellä on salaisuus, joka paljastuessaan voisi tehdä heidän tuskansa vieläkin sietämättömämmäksi.
François Ozonille on nostettava hattua – harvemmin kukaan elokuvantekijä kokeilee niin paljon eri asioita niin lyhyessä ajassa. Woody Allenin työmoraalilla varustettuna hän suoltaa uusia elokuvia hurjaa vauhtia, mutta toisin kuin arvostettu amerikkalainen kolleegansa hän harvemmin toistaa itseään.
Mustavalkoisella uudelleenfilmatisoinnillaan legendaarisen Ernst Lubitschin ainoasta harharetkestä draaman puolelle ranskalaisauteur ja naamioitumisen mestari vetäisee jälleen uuden kanin hatustaan. Mutta aina Ozoninkaan kosketus ei muuta kaikkea kullaksi.
Frantz on hiottu loppuun asti, ja tavassa, jolla se rohkeasti uhmaa rajoja siitä mitä nykyelokuvalta odotetaan, on kieltämätöntä viehätysvoimaa. Silti se ei kosketa tunnetasolla. Vaikka se on tarkoituksellista – hänen traumatisoituneet hahmonsa tuntuvat vaipuneen emotionaaliseen koomaan – sen ymmärtämisen vaikutus yksinkertaisesti haihtuu nopeasti. Elokuvissa on mahdollista tehdä lähes mitä vain, mutta jos päästää yleisön välinpitämättömyyden tilaan, taistelu on hävitty lopullisesti. Mikään määrä uskomattoman upeaa mustavalkoista kuvausta ei enää paranna tilannetta.
Mutta vaikka matka ottaa voimille, se on myös kaunis. Elokuvan tunteisiin ei ehkä usko, mutta sen huolellisesti rajatut kuvat muistaa; salainen matka järvelle täynnä Annan ja Adrienin välisiä ujoja vilkaisuja nousee erityisesti mieleen. On suunnaton mysteeri, kuinka Ozonin kanssa jo elokuvissa Isabelle: nuori & kaunis ja Une nouvelle amie yhteistyötä tehneen Pascal Martin kuvaus ei ole saanut suurempaa maailmanmainetta – melkein yhtä suuri mysteeri kuin Adrienin menneisyys.
Mustavalkoisuuden vaihtuessa silloin tällöin väriin Frantz todella on elokuva, joka kertoo tarinansa kuvin. Valitettavasti on kuitenkin todettava, että loppupelissä kaunis paketti ei täysin vastaa esittelemäänsä tuotetta.
Vaikka Frantz ei ehkä olekaan Ozonin paras teos, se on varmastikin hänen hillityimpänsä. Se on tervetullutta vaihtelua erityisesti hänen edellisten, almodovarmaisen räikeiden töidensä jälkeen. Se on mielenkiintoinen harjoitelma ja voimannäyte, mutta vaikka sitä kuinka arvostaisi puolivälissä pää alkaa painaa ja silmät ummistua. Arthouse-intoilijoille se on yhtä juhlaa. Muiden pitää ainakin juoda kahvia.