Nyt on ilmassa maaotteluhenkeä. Ensin ruotsalaiset marssittivat valkokankaalle edesmenneen ykkösdekkaristinsa Stieg Larssonin Millennium-trilogian, josta etenkin ensimmäinen osa Miehet jotka vihaavat naisia (2009) oli onnistunut jännäri. Suomalaiset vastaavat haasteeseen siirtämällä rikoskirjailija Matti Yrjänä Joensuun kehutuimman teoksen valkokankaalle.
Asetelma ei tietenkään ole aivan näin yksioikoinen. Tuottaja Ilkka Matilan mukaan uutta Harjunpäätä on suunniteltu jo vuosien ajan, ja Millennium-filmit toimivat lähinnä inspiraationa elokuvan ulkoasun tunnelmalle. Tuotantoyhtiöllä oli silti kunnianhimoinen tavoite: Pahan papista haluttiin Suomen ensimmäinen puhdasverinen trilleri.
Katsoi asiaa miten vain, takkiin tulee. Harjunpää ja pahan pappi häviää kirkkaasti länsinaapurin rikossaagalle, ja trillerinä se unohtuu kierrättämään lajityypin peruskuvioita.
Elokuva on tarina rikosylikonstaapeli Timo Harjunpäästä (Peter Franzén), jonka elämä on tyttären surman jälkeen hajoamassa. Avioliitto natisee, työ on kuin unissakävelyä ja kostonhimo myrkyttää mielen. Pian Helsingin metrossa tapahtuu epäilyttäviä kuolemantapauksia, jotka paljastuvat pirullisen tappajan tekosiksi. Murhaaja kiinnittää huomionsa myös Harjunpään sekavaan elämään.
Suomeksi tämä tarkoittaa, että nyt yritetään ensi kertaa siirtää Seitsemän-henkistä sairaalloista tunnelmaa suomalaiseen elokuvaan. Visuaalisesti tässä onnistutaan hyvin. Elokuvan maailma on karu ja varjoisa, ja kohtauksiin leikataan runsaasti ahdistavia, väläyksenomaisia yksityiskohtia.
Miksiköhän musiikkipuoleen ei olla kiinnitety enempää huomiota? Sama Amorphisin heavybiisi menettää tehoaan, kun se soi useassa kohtauksessa.
Harjunpää ja pahan pappi on kuudes televisio- tai elokuvamuotoon tehty sovitus Joensuun luomasta hahmosta. Rikostutkijanakin kunnostautuneen Joensuun dekkarit ovat keränneet kiitosta realismistaan, ja samaa maanläheisyyttä pyrittiin sisällyttämään esimerkiksi Åke Lindmanin Harjunpää ja kiusantekijät -jännäriin (1993). Nyt näkökulma on siirtynyt täysin CSI-henkiseen pyssynheilutteluun.
Ohjaaja Olli Saarela herkuttelee raaoilla mieshahmoilla samaan tapaan kuin Bad Luck Love -äijäilyssä (2000). Elokuva lienee tarkoitettu perheväkivallan kauaskantoisia seurauksia kuvaavaksi kannanotoksi, mutta kankea dialogi ja ohuet hahmot kutistavat sen osoittelevaksi pyssyleikiksi.
Näyttelijätkään eivät saa puhallettua tarinaan henkeä. Muuntautumiskyvystään tunnettu Franzén ylinäyttelee oudosti läpi elokuvan. Harjunpään vaimoa ja työtoveria esittävät Irina Björklund ja Jenni Banerjee jäävät pintaraapaisuiksi.
Sampo Sarkolan tulkitsema pahan pappi nousee elokuvan johtotähdeksi. Sarkolan välähtelevä katse ja hymyn taakse piilotettu kylmyys tekevät hahmosta pelottavan mustan enkelin. Myös Harjunpään teini-ikäistä tytärtä esittävä Rosa Salomaa tekee hyvää työtä.
Harjunpää ja pahan pappi todistaa, että Suomessakin hallitaan elokuvien visuaalinen tyylittely. Tämä ei kuitenkaan kanna pitkälle, jos yhden lajityypin peruskuvasto vain pakataan koreisiin kansiin ja tarjoillaan ensi kertaa suomeksi.
Saku Schildt
Tähdet: ★★