Lätkähulluus ei ole vierasta suomalaisillekin. Mutta mitä voi tapahtua, kun se iskee kansakuntaan, jolle kasvojen menettäminen on pahinta mitä voi tapahtua?
Kun Pyeongchangin julistettiin saaneen vastuulleen vuoden 2018 talviolympialaiset, kansalliseen ylpeyteen sekoittui hallintotason kauhu: olisi vain muutama vuosi aikaa pitää huoli siitä, että maalla olisi myös jääkiekkojoukkue, joka ei häpäisisi maata muiden silmissä. Hädissään maa pyrkii kouluttamaan pelaajiaan jopa Suomessa. Valitettavasti Kiekko-Vantaan tapaus on vain muutaman minuutin sivujuonne elokuvassa, vaikka se tietysti on muistettu nostaa etualalle ennakkomateriaaleissa.
Käytännössä tarinan ytimessä on kaksinkertainen Stanley Cup -voittaja Jim Paek, jonka Etelä-Korea saa houkuteltua vetämään jääkiekkoprojektiaan.Paek kuvittelee, että kyllä-vastaukset tarkoittavat, että häntä on ymmärretty ja hänen kanssaan ollaan samaa mieltä, vaikka hokijat lähinnä ihmettelevät, mikä pelle heitä on tullut valmentamaan, vaikka maassa vallitsee tiukka nokkimisjärjestys. Iso osa elokuvan viehätyksestä tuleekin siitä, kun korealaiset kuvittelevat Kanadassa yksivuotiaasta eläneen ja asuneen Paekin olevan korealainen ja ymmärtävän sikäläistä mentaliteettia.
Ja ymmärrettävää riittää. Oskari Pastilan ja Janne Niskasen dokumentti kertoo maasta, jossa presidentti toimii liikeyrityksen johtajana alaisinaan itsevaltiaan tavoin toimivien jättimäisten perheyritysten kuten LG, Huyndai jne. johtajat. Jättifirmat pyörittävät käytännössä omia kaupunkejaan ja niiden yliopistoja sekä niiden alaisuudessa pyöriviä urheiluseuroja – kuten käytännössä kaikkea muutakin ammattilaisurheilua koko maassa. Niinpä Paek saapuu maahan, jossa on tavallista, että valmentaja saattaa pyytää vastustajajoukkuetta häviämään, jotta heidän pelaajansa pystyvät jatkamaan opintojaan – ja nämä suostuvat, koska kohta he saattavat joutua pyytämään vastapalvelusta!
Alkuun elokuva koostuukin pitkälti asioiden tolaa taustoittavista käsi/naama-kohtauksista. Vasta loppupuolella dokumentti saa enemmän tarinallista rakennetta, kun Etelä-Korea lähtee hakemaan menestystä maailmalla voidakseen säilyttää kasvonsa olympialaisissaan. Sitä olisi kaivannut enemmän myös sinänsä kiinnostavalle mutta hajanaisemmalle alkupuoliskollekin.
Jouni Vikman