Alice Kinneyllä (Reese Witherspoon) on ties mitä kriisejä menossa. Miesystävän kanssa on suuria vaikeuksia, vanhin tytär on löytänyt internetistä termin ”masennus” ja ikääkin on jo neljäkymmentä vuotta, muttei ura tunnu etenevän mihinkään. Viettäessään syntymäpäiväänsä ystäviensä kanssa baarissa Alice kohtaa kolme nuorukaista, jotka ovat saapuneet Los Angelesiin tekemään elokuvaa. Nuorilla miehillä ei ole paikkaa minne mennä, joten Alice päättää ottaa heidät kotiinsa asumaan tilapäisesti.
Vaikka Witherspoon täyttää elokuvan julisteen, tuntuu usein siltä, että leffa kertoo enemmänkin nuorista miehenaluista. Harry (Pico Alexander, josta ei löydy lainkaan tarvittavaa karismaa) on ohjaaja, joka ei kuitenkaan koskaan osoita työnkuvaansa elokuvan aikana, vaan on lähinnä kiinnostunut itseään paljon vanhemmasta Alicesta.
Teddyn (Nat Wolff) taas on tarkoitus näytellä nuorten elokuvassa, mutta kertaakaan ei harmillisesti nähdä Teddyn esittävän mitään. Vain käsikirjoittaja George (Jon Rudnitsky) vaikuttaa aidosti työstävän leffaa, ja hänet nähdään useasti tietokoneensa ääressä naputtelemassa. Kaikkein kiinnostavinta koko filmissä onkin, saavatko nuoret elokuvan aikaiseksi?
Alicella on kyllä omat ongelmansa, mutta ne jäävät usein unholaan, eikä niistä jaksa kiinnostua. Itseäni kiinnosti jopa paljon enemmän se, milloin hänen tyttäriensä isä (Michael Sheen) pääsee jälleen tapaamaan lapsiaan? Ja kun hänenkin ongelmiensa lisäksi ovat vielä Isabel-tyttären (Lola Flanery) vaikeudet, on elokuvassa aika paljon, jopa hieman liikaa meneillään.
Home Again – Rakkaus muuttaa taloon kestää vain vähän yli puolitoista tuntia, mikä on todella lyhyt aika kertoa monen henkilön tarinat alusta loppuun, mitä elokuva yrittää selkeästi tehdä. Kaikelle ei tietenkään jää aikaa ja on suuri harmi, että juuri päähenkilön tarina jää usein sivuun.
Paikoitellen tarina loikkii eteenpäin turhan nopeasti, mutta välillä sillä on aikaa keskittyä tarpeettomampiin yksityiskohtiin. Tiivis kokonaisuus teos ei ole, vaan ensikertalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Hallie Meyers-Shyer on yrittänyt kerralla liikaa.
Onneksi elokuva kuitenkin pitää mukanaan alusta loppuun ja saa hymyn usein huulille, jolloin sitä voi ihan kelvoksi tekeleeksi kutsua. Matka on kuitenkin pitkä, että tästä aidosti oikeasti saisi hyvän filmin. Parit naurut ja mukava tunnelma jättävät positiivisen mielen katsojalle, mutta eipä tätä enää parin viikon päästä muista.