Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

GENRE , ENSI-ILTA 24.08.2018 TÄHDET

Uusi Mielensäpahoittaja on Heikki Kinnusen tour de force ja lähempänä Tuomas Kyrön alkuperäisiä kertomuksia kuin edellinen elokuva.

Valtaisasti menestyneen Mielensäpahoittajan jälkeen uutta elokuvaa saatiin odottaa neljä vuotta. Työryhmä on pääosaa myöten lähes kokonaan uusi, joten oikeastaan kyseessä on aivan uusi elokuva, jota on hieman hassua kutsua jatko-osaksi.

On harvinaista, että toinen elokuva on parempi kuin ensimmäinen, mutta Mielensäpahoittajan tapauksessa näin on käynyt. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on tavoittanut täysin Tuomas Kyrön luoman yrmyn sielun. Toki Dome Karukosken ohjaama Mielensäpahoittaja on hyvä elokuva, mutta Tiina Lymin tulkinnasta puuttuu Karukosken orastava eeppisyys sumuineen ja kamera-ajoineen, jotka tuntuivat olevan aivan toisesta maailmasta.

Lymin ohjauksessa tarinan ja elokuvan jalat pysyvät maassa. Elokuva on kohteensa kokoinen ja näköinen, kotoisan kahvin ja pullan tuoksuinen yrittämättä olla mitään suurempaa ja kansainvälistä. Se lienee Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajan vahvuus: se luottaa hahmoon ja käsikirjoitukseen. Ohjaajan ja koko työryhmän huumori sekä kekseliäs ja hauska dialogi osuvat lähes poikkeuksetta iskulleen nauruhermoon, ja muutenkin elokuvan rytmitys toimii.

Elokuva alkaa Mielensäpahoittajan emännän hautajaisilla. Kun elämänkumppani menehtyy, elämässä alkaa väkisin uusi luku – jos siis päättää elää. Mielensäpahoittaja on nimittäin päättänyt kuolla. Hänen poikansa 17-vuotias tytär sotkee kuitenkin moiset aikeet. Näennäisesti heillä kahdella ei juuri ole yhteistä, mutta pian heillä ainakin on yhteinen salaisuus.

Autuaasti kujalla ovat Sofian Suomea ja suomalaisuutta halveksivat vanhemmat, jotka haluavat tyttärellensä raharikasta uraa ja kansainvälistä elämää kaukana Suomesta, ajatellen omien unelmiensa olevan juuri sitä mitä heidän tyttärensäkin on aina halunnut.

Kyrön ensimmäinen valinta Mielensäpahoittajaksi oli aina alkuperäisissä radiokuunnelmissa ja Karukosken elokuvassakin nähty Antti Litja, mutta täytyy sanoa se nyt suoraan: Mielensäpahoittaja on kuin räätälöity Heikki Kinnuselle. Vaikka molemmat ovat Suomen näyttelijöiden parhaimmistoa, komediallisesti Kinnunen on näyttelijänä aivan omassa luokassaan.

Vaikka Mielensäpahoittajaa täytyy näytellä vakavasti, lopputulos on täysin erilainen, kun roolin tekee sen kaipaama komedian mestari. Suomessa on muutenkin valtava määrä hienoja näyttelijöitä, joita ei elokuvissa enää nähdä. Se on suuri häpeä, varsinkin näin loistavien näyttelijöiden tapauksessa. Onneksi on Heikki Kinnunen.

Kakkoseksi ei jää kukaan muukaan. Mielensäpahoittajan vastaparina nähdään nimittäin Satu Tuuli Karhu, joka tekee hienon ja aidon roolin mielensäpahoittajan lapsenlapsena. Hänen vanhempinaan naurattavat aina loistavat Jani Volanen ja Elina Knihtilä. Yhdessä he tuovat kaivattua draamaa tasapainottamaan elokuvaa.

Erityishuomio täytyy antaa myös mielensäpahoittajan naapurille, jonka roolissa nähdään hillitön Sulevi Peltola. Kinnunen on kerrassaan niin loistava, että hänellä tuntuu olevan kemiaa kaikkien elokuvan muiden näyttelijöiden kanssa. Se voi johtua onnistuneesta työryhmän kasauksesta vai näyttelijöiden kovasta ammattitaidosta, todennäköisesti molemmista.