Mitä järkeä on tehdä elokuvia omasta perheestään? Sitä ei voi tehdä oikein. Ei voi olla liian positiivinen, tai tulee syytöksiä siitä, ettei ole ollut objektiivinen. Ei voi olla myöskään liian negatiivinen tai saa sanoa hyvästit rauhallisille jouluillallisille.
On aavistuksen enemmän järkeen käypää, että näyttelijä Charlotte Gainsbourg on päättänyt puhua äidistään. Ovathan molemmat kuuluisia julkisuuden henkilöitä. Tunnemme Jane Birkinin, tiedämme hänen myrskyisästä suhteestaan Charlotten isään, legendaariseen ranskalaislaulaja Sergeen, tiedämme Je T’aime… Moi Non Plus -laulusta ja Birkinin mukaan nimetystä ikonisesta Hermès-laukusta. Birkin oli malli, näyttelijä, muoti-ikoni. Gainsbourgia se ei kiinnosta.
Toki, hän näyttää nyt yli 70-vuotaan äitinsä edelleen nauttimassa esimerkiksi laulajanurastaan, mutta jotain muutakin pyrkii pintaan. Birkin ei enää ole juorujen kohde, ei enää kuuluisan partnerinsa tai yhta kuuluisan ulkonäkönsä vanki. Hän vaikuttaa olevan sinut elämänsä kanssa, vaikka tragedia iski vain muutama vuosi sitten. Hänen vanhempi tyttärensä, Kate Barry, kuoli vuonna 2013. Mutta enää hänen ei tarvitse teeskennellä.
Voisi sanoa, että yhtä hyvä nimi olisi voinut olla Jane Jane Birkinin jälkeen. ”Se on rakkaudentunnustus”, Gainsbourg kertoi meille muutama kuukausi sitten. ”Kun kerroin haluavani tehdä elokuvan, tuottajani kysyi tarvitsenko arkistomateriaalia. Ei kiitos. Tarkoitus oli tehdä hänestä tämän hetken muotokuva.”
Niin hän myös tekee, vaikka kaikki ei aina toimi tai ole kuvattu kovin hyvin. Konsertti siellä, rantakävely täällä – dokumentiksi se ampuu haulikolla. Ohjaus on Gainsbourgin ensimmäinen, ja vaikka hänellä on pääsy kohteen lähelle, se ei tuo lisää taitoa.
Ehkä ei myöskään ole niin helppoa avautua omalle lapselleen? Mutta jotain tapahtuu elokuvan aikaina – kaksi ihmistä alkaa puhua. Elokuva käsittelee rakkautta, toisen ymmärtämistä, kasvamista – myös yhdessä. Ja hitaasti kaiken väliin kertyneen raivaamisesta.
Gainsbourg halusi nähdä äitinsä, koska ei ollut uskaltanut katsoa tätä aiemmin. Meillä on taipumus unohtaa vanhempiemme elämä yksilöinä eikä vain äiteinä ja isinä. Voisimme oppia jotain tarttumalla kameraan ja seuraamalla heitä hieman.
Marta Bałaga