Nuori ja nouseva kokki Cécile Béguin (Juliette Armanet) valmistelee oman ravintolansa avajaisia Pariisissa, kun hän saa yllättävän puhelun: hänen isänsä on joutunut sairaalaan sydänkohtauksen vuoksi. Edessä olevista avajaisista huolimatta Cécile palaa kotipaikkakunnalleen tapaamaan vanhempiaan. Pienen kylän kesäinen aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta samalla, kun hänen vanhempansa (François Rollin ja Dominique Blanc) työskentelevät hiki hatussa omassa keittiöravintolassaan.
Cécile huolestuu isästään, joka jatkaa työntekoa sairauskohtauksesta huolimatta. Isä puolestaan kantaa huolta tyttärestään, joka vaikuttaa odottavan lasta ja elää siitä huolimatta kuin viimeistä päivää. Hän kyseenalaistaa Cécilen elämänvalintoja – ja samalla myös omaa suhdettaan tyttäreensä. Tilannetta mutkistaa Cécilen lapsuudenihastus Raphaël (Bastien Bouillon), jonka ilmestyminen kuvioihin saa Cécilen pohtimaan sekä tulevaa äitiyttään että omia elämänvalintojaan uudesta näkökulmasta.
Jonain päivänä käsittelee draaman ja musikaalin keinoin päätöksiä aikuismaisella ja syyttelemättömällä otteella. Teos ei tarjoa helppoja vastauksia vaan antaa tilaa katsojan omille tulkinnoille. Perinteisesti musikaaleissa laulut vievät juonta eteenpäin, mutta tässä tapauksessa musiikkinumerot ennen kaikkea syventävät hahmojen taustoja ja motiiveja. Ratkaisu tekee esityksistä omaleimaisia ja merkityksellisiä. Elokuva tuntuu myös olevan tietoinen omasta lajityypistään ja leikittelee musikaalin odotuksilla – välillä jopa kiusoittelevasti, ikään kuin vihjaten musikaalisista ohjelmanumeroista, joita ei kuitenkaan aina tule.
Henkilöhahmojen valintoihin ja niiden taustoihin on helppo samastua. Katsoja ymmärtää heti alusta alkaen, miksi tietyt hahmot ovat läsnä ja saavat enemmän ruutuaikaa kuin toiset ja miksi heidän suhteensa päähenkilöön tuntuu merkitykselliseltä. He eivät ole pelkästään sivuhahmoja vaan olennaisia tukipilareita Cécilen tarinassa. Erityisesti Raphaëlin ystäväporukka tuntuu aidolta ja autenttiselta: tiivis yhteisö elää omaa elämäänsä pienessä kotikaupungissaan. Heidän elämässään ei ehkä ole samanlaista kunnianhimoa kuin päähenkilöllä, mutta he ovat tyytyväisiä siihen, mitä heillä on. Tämä luo kiinnostavan kontrastin Cécileen, joka on lähtenyt pois tavoittelemaan jotain suurempaa.
Musikaalielementtejä elokuvassa on määrällisesti vähän, mutta niitä on kokonaiskestoon nähden juuri sopivasti. Ne eivät pyri näyttävyyteen suurten kuorokohtausten tavoin vaan toimivat intiimeinä hetkinä hahmojen välillä. Kahden ihmisen välinen synkronoitu laulu voi olla yllättävän vaikuttava ja paljastava syventäen sekä hahmoja että heidän välistä suhdettaan. Erityisesti jäähalliin sijoittuva musiikkikohtaus jää mieleen tyylikkäänä ja tunteikkaana hetkenä, joka kantaa mukanaan muistoja ja merkityksiä vielä pitkään katsomisen jälkeen.
Jonain päivänä on hyvän mielen sävyttämä mutta samalla pohdiskeleva musikaalidraama, joka kertoo nuoren naisen suhteesta perheeseensä, kotipaikkakuntaansa ja menneisyyteensä. Se herättää ajatuksen siitä, millaista elämä voisi olla toisenlaisten valintojen seurauksena. Musikaalina se on mielenkiintoinen juuri siksi, ettei se noudata genren perinteisimpiä kaavoja. Esimerkiksi Joker: Folie à Deux -elokuvasta poiketen se tiivistää ja syventää hahmoja entisestään, mikä tukee paremmin tarinaa eikä tunnu siltä, että se jäisi junnaamaan paikoillaan.
Kun katsoja ei odota kappaleiden vievän juonta eteenpäin, ne pääsevät nimenomaan syventämään hahmoja omalla, hienovaraisella tavallaan. Tässä suhteessa elokuva onnistuu tekemään sen, mitä draamalta vaaditaan eli syventämään hahmoja niin, että heidän elämäänsä pystyy samastumaan tavalla, jonka vain hyvä käsikirjoitus pystyy toteuttamaan.
Werneri Pihlajamäki