Riku Nieminen esittää nimiosaa Juice Leskisestä kertovasta elokuvassa? Siis se Munamies? Ei voi olla hyvä ratkaisu!
Kun Juice-elokuva oli tekeillä, ja aiheesta alkoi tulla uutisia, monet olivat sitä mieltä, että Nieminen on huono valinta legendaarisen muusikon rooliin. Siinä jätettiin huomiotta se, että Nieminen on muutakin kuin Putous-koomikko. Hän on paitsi monipuolinen näyttelijä myös itsekin muusikko.
Muusikkoelämäkerrasta kun on kyse, niin pääroolin esittäjästä on paljon kiinni. Nieminen onnistuu Juice-elokuvassa hienosti ja tavoittaa roolihahmon monella eri tasolla. Niemisen Juice on uskottava sekä ujona muusikonalkuna, sanavalmiina suosikkiesiintyjänä että traagisena alkoholistina.
Elokuvan ohjaaja Teppo Airaksinen tunnetaan elokuvista Kulman pojat (2012) ja Napapiirin sankarit 2 (2015) sekä lyhytelokuvasta Katto (2017), joka herätti huomiota Cannesin elokuvajuhlilla.
Airaksinen on ottanut työnsä vakavasti. Elokuva on kuvattu perinteiselle filmille, ja ajankuva on rakennettu huolella. Lopputulos näyttää ihastuttavan rakeiselta ja värimaailmaltaan punertavalta kuin 1970-luvun värivalokuvat. Puvustus ja lavastus on juuri sopivan 70-lukulaista, eikä siinä olla menty överiksi.
Ohjaajanakin tunnetun Antti Heikki Pesosen (Päin seinää) käsikirjoitus pohjautuu Juice-elämäkertaan Risainen elämä. Elokuvassa keskitytään Juicen uran varhaisvuosiin ja käydään välillä lapsuudessa. Takaumissa Juicen perhe kokee useita traagisia kuolemia, ja pieni Juhani viettää paljon aikaa hautajaisissa.
Nuorukaisena Juice kirjoittaa runoja ja opiskelee yliopistossa. Hän tutustuu Mikko Alataloon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteeseen (Pekka Strang) ja ryhtyy hieman vastahakoisesti uuden bändin keskushahmoksi. Samoihin aikoihin Juice rakastuu Marjaan, (Iida-Maria Heinonen), josta tulee tärkeä tukija ja rohkaisija.
Käsikirjoituksessa on otettu taiteellisia vapauksia, ja esimerkiksi Marjan hahmo perustuu useihin eri henkilöihin. Juicen ja Harri Rinteen välinen nokittelukin on pitkälti mielikuvituksen tuotetta. Nämä taiteelliset ratkaisut ovat kuitenkin täysin perusteltuja, sillä näin tarinaan on saatu jännitteitä ja käänteitä.
Dialogi on kautta linjan luontevaa ja uskottavaa, ja siitä puuttuu suomalaisille elokuville ominainen jäykkyys ja teennäisyys. Niemisen ohella etenkin Pekka Strangin roolisuoritus jää vahvasti mieleen.
Juice on surumielinen ja hallitusti ohjattu kokonaisuus, jossa ei turhia kaunistella. Siinä näytetään enemmän menestyksen varjopuolia kuin itse menestystä. Lopputulos on kenties vuoden paras kotimainen elokuva.
Jussi Huhtala