Ihmiset yrittävät tällä hetkellä keskustella sosiologisesta teoriasta nimeltä toksinen maskuliinisuus. Siis yrittävät, koska vastakkain ovat lähinnä kaksi huutolaiskuoroa, miehet ja naiset, jotka eivät edes kuuntele toisiaan. Toksinen maskuliinisuus tarkoittaa sitä, että niin sanottu patriarkaalisuus vahingoittaa miehiä lapsuudesta lähtien.
Teorian mukaan pojat kasvatetaan tiettyyn muottiin, jossa machomaisuus, kovuus, aggressiivisuus ja eräänlainen tunteettomuus ovat elämän peruspilareita. Poikien naiselliset puolet pyritään samalla tukahduttamaan. Totta tai ei, mutta nyt myös Hollywood ottaa kuumaan aiheeseen kantaa.
Showpainija Dave Bautista näyttelee Kimppakyytikytissä todellista alfauroskyttää: machoilevaa ja tunteensa peittävää Vic Manningia, jonka elämään on mahtunut tragedia jos toinenkin. Tytär Nicole (Natalie Morales) yrittää parhaansa isänsä kanssa, mutta Vic suojelee häntä työntämällä hänet etäälle.
Vic jahtaa nolostuttavan alikäytettyä The Raid -tähti Iko Uwaisin esittämää huumepomoa, joka tappoi Vicin entisen parin Saran, jota näyttelee vielä pahemmin alikäytetty Karen Gillan. Vic päättää parinsa kuolemaan johtaneiden tapahtumien jälkeen hankkiutua huonosta näöstään eroon ja menee silmäleikkaukseen. Tietenkin juuri leikkauspäivänä Vic saa tiedon huumepomon uusista liikkeistä.
Eihän Vic voi lähes sokeana mitään tehdä, joten hän soittaa Uberin apuun. Uber-kuskina toimii koomikko Kumail Nanjianin esittämä Stu (leffan alkuperäinen nimi on Stuber, hah hah!). Stu on Vicin täysi vastakohta: feminiininen, herkkä, tunteellinen ja epäatleettinen. Kaksikko lähtee huumepomon jäljille ja sotkuhan siitä aivan varmasti syntyy.
Ensinnäkin on pakko todeta, että elokuvan huumori on idioottimaisia. Bautista ja Nanjiani laukovat toisilleen niin noloja isävitsejä, puujalkoja ja vuosia vanhaa meemikamaa, että on lähes mahdotonta selviytyä teatterista ulos ilman punastelua. Näin typeriä kaskuja ei ole hetkeen elokuvissa kuultu.
Tämä on myös leffan suurin ongelma. Kimppakyytikytät yrittää olla perinteinen kyttä-/buddy-komedia, mutta tykittelee eteenpäin hampaat irvessä, vaikka heittääkin suorastaan kiusallisen loputtomasti läppää. Elokuva haluaisi olla uusi Rush Hour – tai oikeastaan Tappava ase – mutta sitä se ei ole. Kimppakyytikytistä tulee mieleen epäonnistunut kasarikyttäleffan remake. Juonensa perusteella sellainen se on myös saattanut alun perin olla.
Käsikirjoitus on olevinaan fiksua vuorovaikutusta kahden erilaisen stereotypian välillä, mutta dialogista tulee lähinnä mieleen Facebookin öyhöttävät keskusteluryhmät, joissa huudetaan toksisesta maskuliinisuudesta tai puolustetaan maskuliinisuutta. Elokuvaan mahtuu myös muunlaisia ärsyttäviä stereotypioita. Tämän päälle kun heittää Bautistan ja Nanjianin kammottavat roolisuoritukset, niin eipä elokuva oikein enää tympeämmäksi voi mennä. Kaksikon välillä ei ole minkäänlaista kemiaa.
Elokuvan typerin puoli löytyy kuitenkin sen lopusta, kun Stu löytää itsestään machomiehen ja Vic tietenkin murtuu kyyneliin. Voiko yhteiskuntakritiikki enää tämän tekopyhemmäksi mennä? Elokuva on kauhea temaattinen sekasotku.