Muinaisen Englannin kuninkaan vallanhimoinen veli leikittelee pimeillä voimilla ja anastaa kruunun. Verisestä vallankaappauksesta selviää pieni poika, joka päätyy ilotalon asukkaiden kasvatiksi. Hänestä kasvaa kovaotteinen ja -nyrkkinen mutta periaatteellinen pikkurikollinen, joka olisi kuin kotonaan Guy Ritchien uran alun rikoskomedioiden päähenkilönä. Ja kas, Ritchien ohjaushan tämä fantasiaspektaakkeli onkin!
Yleensä, kun näyttävälle fantasiaseikkailulle annetaan 175 miljoonan dollarin budjetti, siitä toivotaan pitempiaikaisen tulolähteen mahdollistavaa franchisea. Kuningas Arthurin ja hänen pyöreän pöydän ritariensa legendassa kyllä riittää tarinoita, ja elokuvan lopetus kyllä mahdollistaa niihin siirtymisen. Lisäksi nimen rakenne mahdollistaa uusien alaotsikoiden käytön.
On kuitenkin vaikea kuvitella kenelle King Arthur -sarja olisi tarkoitettu. Guy Ritchien gangsterikomedioiden ystävät, joille jo Sherlock Holmesit ovat kova pala, eivät taatusti pidä King Arthuristakaan. Miekkaa ja magiaa kaipaaville Ritchien moderni ja kevyt tyyli voi olla liikaa eeppisistä maisemista ja digihirviöistä huolimatta.
Yhdistelmä on kieltämättä omalaatuinen. Välillä tuntuu, että muinaisia legendoja ei käsitellä aiheen vaatimalla kunnioituksella, mikä syö niiden vaikuttavuutta. Välillä taas elokuva tuntuu ottavan itsensä liiankin haudanvakavasti.
Parhaimmillaan elokuva on alkupuoliskollaan. Massiivinen fantasiataistelu jättipetoineen virittää tunnelmaan, joka kantaa pitkälle Lontoon kujille sijoittuvan kasvumontaasin ylikin. Silloin Ritchien tavaramerkiksi muodostunut naseva sanailu ja leikkaus nousee enemmän esille, mutta se tuntuu vielä tyylillisesti virkistävän ristiriitaiselta keskellä spektaakkelia.
Kun nuoren Arthurin pitäisi tarttua Excalibur-miekkaan ja siis kohtaloonsa, elokuva alkaa hieman natista liitoksistaan. Ensinnäkin sen sävy muuttuu paatoksellisemmaksi, eikä Charlie Hunnam oikein istu legendaksi. Hän on kuin köyhän miehen Tom Hardy, eikä Hardykaan välttämättä olisi sopinut kansakunnan myyttisen yhdistäjän rooliin.
Mukaan alkaa myös hiipiä yhä enemmän hiukan huterasti perusteltua taikuutta. Se on ihmisten rinnalla aikaisemmin eläneen maagiheimon kauraa, mutta tarvittaessa sitä pystyy ihminenkin hallitsemaan. Jude Law sentään saa irti jotain kovaa hintaa voimistaan maksavan kuninkaan roolistaan. Muuten magia tuntuu deus ex machina -tyyppiseltä, kaiken mahdollistavalta elementiltä, joka syö vaikuttavuutta erityisesti elokuvan kolmannesta näytöksestä, kun hyvän ja pahan voimat alkavat tosissaan ottaa yhteen.
Kaiken kaikkiaan King Arthur: Legend of the Sword onnistuu kuitenkin viihdyttämään. Epätasaisuudestaan huolimatta se on heikoimmillaankin ”ihan ok” -tasoa. On kuitenkin turha odottaa mitään uutta ja yllättävää – niin fantasian saralla kuin Guy Ritchien käyttämässä työkalupakissa.