Suomalainen indie-elokuva on saanut viime vuosina yhä enemmän huomiota ja myös teatterilevitystä. Erityisesti Black Lion Pictures ja sen vetäjä Miika J. Norvanto ovat kunnostautuneet tällä saralla aina Miika Ullakon tekemästä Mitä meistä tuli -elokuvasta (2009) lähtien. Sen jälkeen on teatteriensi-iltoja ehtinyt olla muutama. Nyt vuoronsa saa faktan ja fiktion rajoja rikkova, tai ainakin venyttävä, Knucklebonehead.
Pitkän nimen omaava Knucklebonehead kertoo jo 20 vuotta Knucklebonehead Oscar -bändin keulakuvasta Oskari Martimosta uudessa elämäntilanteessa. Tähän asti Oskari on voinut olla ja mellestää musiikillisten tavoitteidensa mukaan täysin itseensä keskittyen. Mutta nyt kun hän on naimisissa ja parille on syntynyt lapsi, on aika laittaa asiat uuteen perspektiiviin. Etenkin kuin 40 vuoden rajapyykki kurkkii jo aivan nurkan takana.
Oskari tasapainoilee rock’n rollia ja rhythm and bluesia yhdistelevän bändinsä, perheen ja äänituotannon opettajan työn välissä. Oskarin tapa esiintyä lavalla on aina ollut hyvin aggressiivinen, ja instrumentteja on hajotettu huolella. Nyt hän kuitenkin haluaa saada apua mielensä hallitsemiseksi. Ensin on vain käytävä tekemässä Kiinassa kolmeviikkoinen kiertue, joka sisältää klubikeikkojen lisäksi esiintymisiä Shanghain maailmannäyttelyssä vuonna 2010. Elokuva pitäytyy tuolla kiertueella hyvän aikaa. Saamme nähdä runsaan kavalkadin sekoilua sen eri muodoissa. Ikinä ei uskoisi, että kyseessä ovat aikuiset miehen eikä nuoret teinipojat. Oskari ja hänen bändinsä elävät pitkitettyä nuoruutta ajaen sen väistämättömään päätepisteeseen.
Knucklebonehead on selvästi dokumenttielokuva, vaikka sen taustajoukot haluavatkin kutsua sitä draamakomediaksi. Dramaattisia ja komediallisia aineksia se kyllä sisältääkin, mutta fiktio elokuva ei silti missään nimessä ole. Päähenkilön tuntevat luonnehtivat Martimoa sekoilevaksi. Jopa niin, että elokuva on vieläpä siloteltu.
Jos elokuvan pääkohde on sekoileva, niin sitä on myös hänestä kertova elokuvakin. Sen seuraaminen on välistä hankalaa, eikä mitään selkeää punaista lankaa tunnu löytyvän hyvällä tahdollakaan. On vaikea keksiä, mitä elokuvan tekijät ovat halunneet kertoa katsojalle. Mikä on tuo huomio maailmasta, jonka he haluavat meille välittää. Siihen ei tunnu olevan mitään vastausta. Ehkäpä juuri siksi elokuva on päätynyt indie-levittäjän käsiin, vaikka sen ohjaaja on aiemmin tehnyt hauskan ja selvästi jäsentäytyneemmän dokumenttielokuvan porvoolaisesta koripallojoukkueesta, Täynnä tarmoa (2009).