Kulttuurimoniosaaja Jörn Donner on ohjannut ensimmäisen teatterielokuvansa sitten vuoden 1984 Dirty Storiesin. Tosin Kuulustelukin kaavailtiin alun perin kaksiosaiseksi tv-sarjaksi, mutta se sai kuitenkin yleisen elokuvateatterilevityksen.
Nuori nainen, joka kutsuu itseään Elina Hämäläiseksi (Minna Haapkylä), pidätetään sota-ajan Helsingissä vakoilusta syytettynä. Sotilaspoliiseilla ei ole epäilystäkään naisen syyllisyydestä, jonka tämä itse vankasti kiistää. Alun kovistelevista kuulustelijoista siirrytään kahdesti astetta pehmeämpään, jolloin Elinasta aletaan saada tietoja irti. Todellisuudessa hän onkin suomalaissyntyinen neuvostokansalainen ja paatunut kommunisti Kerttu Nuorteva.
Donner tutkiskelee elokuvallaan millaisissa tilanteissa humanistiset kuulustelukeinot voivat olla jopa väkivaltaa tuhoisempia. Kirjoilla, kauniilla puheilla ja valikoiduilla vierailijoilla voidaan saada aikaan täydellinen ideologian murtuminen ja paljon pahaa oloa.
Voisi kuvitella, että 76-vuotiaan syöpää sairastavan ohjaajan työssä voisi olla jotakin fatalismin merkkejä. Kuulusteluhan voi hyvinkin jäädä Donnerin viimeiseksi elokuvaksi. Donner kuitenkin ohjaa vailla turhaa melodramaattisuutta. Nuortevan kohtalolle elätellään jatkuvasti toivoa, vaikka hän sen itse olisi jo hylännyt.
Kuulustelun näyttelijäkaarti onnistuu työssään hyvin. Elokuva kerrotaan suurimmaksi osaksi kahden ihmisen välisinä keskusteluina. Lähikuviin pohjautuva Pirjo Honkasalon kuvaus on ehkä televisiota varten mietitty, mutta toimii yllättävän hyvin myös isolta kankaalta. Näyttelijöiden ilmeet ja eleet kuljettavat juonta eteenpäin.
Ongelmana on pohjimmiltaan se, että sota-aikojen moraalisia pohdintoja on harjoitettu suomalaisessa elokuvassa jo ennestään varsin paljon. Kuulustelu on tässä seurassa hyvää keskitasoa. Se sisältää paljon mielenkiintoisia pohdintoja, mutta ei maailmaa mullistavia.
Paavo Ihalainen