Ranskalaiset romanttiset komediat ovat aina joko hittejä tai huteja. Tuntuukin vähän siltä, ettei välimuotoja oikein edes tehdä. La Belle Époque on kaikeksi onneksi suorastaan riemastuttava hitti. Nicolas Bedosin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva on kekseliäs ja hauska mutta samalla myös koskettava tarina ensirakkaudesta, rakkauden hiipumisesta ja sen kaipuusta sekä ihmissuhteiden kimuranteista kiemuroista.
La Belle Époque on myös tarina menneisyydessään elävistä haihattelijoista ja nostalgiannälkäisistä haaveilijoista – ehkä myös varoittaa samaisia haihattelijoita, että menneisyyden haamut saattavat lopulta palata kummittelemaan. Miten sitten suu pannaan?
Elokuvan keskiössä nähdään Victor Drumond (Daniel Auteil), entinen sarjakuvataiteilijasuuruus, muutenkin hauska ja luova tyyppi, jonka ohitse aika on kuitenkin pahasti ajanut. Mies ei ole oikein enää perillä nykypäivän kotkotuksista eikä suoraan sanoen edes halua kotkottaa nykyajan tahtiin. Hän on jumittunut tasapaksuun ja turvalliseen elämään.
Vaimo Marianne (Fanny Ardent) puolestaan alkaa olla todella kypsä laiskottelevaan mieheensä. Eihän tämä saa edes uusinta sarjakuvaansa valmiiksi, vaikka on jo vuosikaudet siitä puhunut, joten pariskunta lähinnä vain tappelee turhanpäiväisistä asioista. Marianne syyttää Victoria avioliiton kuihtumisesta ja elämän passivoitumisesta. Naisella itsellään on samaan aikaan meneillään kaikenlaista ekstraa liiton ulkopuolella, koska ei enää jaksa.
Erään kiivaan tappelun jälkeen Marianne heittää miehensä kylmästi yölliselle kadulle. Onni kuitenkin onnettomuudessa, sillä nyt Victorille jää aikaa lunastaa televisiotuottajapoikansa antama lahja, jolla voi hankkia eräänlaisen virtuaalitodellisuuskokemuksen, joka toteutetaan oikeissa lavasteissa oikeiden näyttelijöiden kanssa. Se on käytännössä siis historiallista larppaamista.
Time Travelers -nimistä firmaa johtaa Antoine Beck (Guillaume Canet), jota Victor aikoinaan auttoi ja myöhemmin myös inspiroi taiteensa parissa. Bisnes luistaa, ja Antoine luo tiiminsä kanssa erilaisia historiallisia takaumia niin merkkihenkilöiden kanssa kuin suoraan ihmisten omia muistoja käyttäen. Antoinella on kuitenkin omat henkilökohtaiset motiivinsa saada Victor larppilavasteisiinsa elämään elämäänsä uudelleen.
Victor haluaa nimitäin palata menneisyyteensä, sinne minne hän tuntee kuuluvansa: aikaan, jolloin kaikki oli paremmin. Hän haluaa tavata ensirakkautensa, mystisen punapään La Belle Époque -nimisessä, tupakansavun ja iloisen naurun täyttämässä baarissa vuoden 1974 toukokuussa. Punapäätä näyttelee nuori ja elämästään täysin rinnoin nauttiva Margot (Doria Tillier), jolle Victor tietenkin lämpenee taas.
La Belle Époque on uudenlainen sekoitus Truman Show’ta, viimevuotista Marriage Storya ja ehkäpä myös Tahratonta mieltä ja muita vastaavia teoksia. Elokuvan tarina on monisyinen ja tapahtuu eri tasoilla paljastaen hiljalleen uusia yllätyksiä ja juonenkäänteitä. Ei elokuvaa voi kuitenkaan syyttää varkaudesta tai kopioimisesta, niin kekseliäs sen tarina on. La Belle Époquesta saattaa jopa kehittyä vuosien varrella jonkinlainen moderni klassikko, sen verran mukaansatempaavasta elokuvasta on kyse.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Bedos on myös melko tarkkasilmäinen yhteiskunnallisessa kritiikissään. Vaikka elokuva onkin päällisin puolin kuin jonkinlainen retrohenkinen nostalgiatrippi menneisyyteen, kommentoi se silti tämän hetken kuumimpia sosiaalisia puheenaiheita melko terävästi. Vanhuuden ja nuoruuden kohtaaminen ei ole aina kivutonta.
La Belle Époque on miltei napakymppi. Paikoillaanpolkemisen ja tietynlaisen hidastempoisen fiilistelyn voi antaa helposti anteeksi, mutta samalla elokuvan tempo rikkoutuu. Onhan sitä hauska seurata, kun vanha mies elää nuoruuttaan uusiksi, mutta joitain pätkiä olisi voinut jättää poiskin. Kyseessä on kuitenkin aivan varmasti vuoden parhaita draamakomedioita jo nyt. 70-luvun La Belle Époque -baarissa olisi mukava juoda olut tai toinenkin.